sunnuntai 30. elokuuta 2015

Liki kahden vuoden takaa

Pian on kulunut kaksi vuotta siitä kun Väinö syntyi kiireellisellä sektiolla tähän maailmaan. Meidän pieni Vääppy! 
Nyt niin iso ja tomera poika, joka sanoo "muumitalo". Kun häneltä kysyy, kuka on levittänyt lelut lattialle, vastaus on lähes poikkeuksetta "pappa" ja sen päälle saamme kuulla maailman ihanimman naurunkiherryksen. Pinaattikeittolusikallisen jälkeen hän sanoo "aijjaijai", sillä se on hänen lempiruokaansa. 
Meidän ihana pieni poikamme. 
Pian on kulunut kaksi vuotta myös siitä, kun aloin voida huonosti. Kaikella tapaa, fyysisesti ja henkisesti. Sosiaalinen elämä oli vain sana vailla merkitystä.
Kaikki voimat katosivat kropastani, tulehdus kuihdutti kehoni ja sai minut tuntemaan itseni niin avuttomaksi. Kun leikkauksen jälkeen yritin nousta ensimmäisen kerran ylös, pyörryin. En jaksanut puhua hengästymättä! En jaksanut kävellä kuin muutaman askeleen kerralla ja sitten oli pakko pysähtyä lepäämään. Suihkussa istuin jakkaralla, sillä en jaksanut seistä niin pitkää aikaa. Kaikista pahinta oli kuitenkin se, että kukaan ei tiennyt mikä minulla oli. Tulehdusta ei koskaan pystytty paikantamaan, siitä kertoivat ainoastaan korkeat tulehdusarvot ja kuume. Antibiootit eivät tehonneet kovin hyvin, ja se yksi joka auttoi, aiheutti allergisen reaktion. Verta tiputettiin, jotta hemoglobiini nousisi. 
Olimme sairaalassa kaksi viikkoa, sitten pääsimme kotiin vain sen takia, että asuimme niin lähellä sairaalaa. Kotiutumisen jälkeen kävimme reilun viikon ajan antibioottitipassa sairaalalla joka päivä, aamulla ja illalla. Välillä myös labrassa verikokeissa. Koska en pärjännyt yksin näillä reissuilla (pyörtymisvaara, autolla ajo mahdotonta sekä nostokielto) ja imetin Väinöä, meidän täytyi aina pakkautua autoon koko konkkaronkan voimin. 
Verisuonet alkoivat olla niin risat, että kanyylin paikkaa täytyi vaihdella jatkuvasti. Sen laitto oli todella hankalaa, ja liuos tippui välillä todella hitaasti, välillä ei ollenkaan. Käynnit venyivät. Minusta on kuvia kun istun tuolilla "tippahuoneessa" tipassa ja samalla imetän Väinöä. Kasvoilla ei ole väriä lainkaan. 
Vihdoin ruljanssi loppui ja pääsimme käymään ensimmäistä kertaa Toholammilla perheenä. Äitini otti kanyylin pois, en halunnut enää kertaakaan käydä sairaalalla. Hiljalleen opettelin uudestaan syömään, sain vihdoin nukuttua syöttöjen välissä ja jaksoin kävellä hitaita ja lyhyitä vaunulenkkejä välillä leväten. Arki alkoi, Jukka palasi töihin ja reenaamaan. Arki Väinön kanssa kotona sujui omalla painollaan. Olin kuitenkin edelleen väsynyt, eikä energiaa riittänyt mihinkään ylimääräiseen. 
Näin jatkui jouluun asti. Sitten tuli aamu, kun en enää päässyt ylös sängystä. En jaksanut nousta. Aluksi itkin, mutta pian en jaksanut tehdä enää sitäkään. Tuntui ylivoimaiselta ajatukselta jäädä kotiin kahdestaan Väinön kanssa Jukan työpäivän jälkeen hänen treeniensä ajaksi. Pian en voinut kuvitellakaan pärjääväni yksin vauvan kanssa sitä aikaa, joka Jukalla menisi töissä. Ulkona oli kovin pimeää, ja niin oli minun mielessänikin. Tunsin olevani huono, riittämätön ja kertakaikkisen epäonnistunut äitinä ja ihmisenä. Edes yhtä lasta en saanut synnytettyä!
Ratkaisimme tilanteen niin, että Jukka lopetti työt, mutta jatkoi edelleen salibandyn pelaamista. Näin saisin levättyä, eikä minun tarvitsisi olla lähes koko aikaa yksin kuten aiemmin. Nukuin jatkuvasti, Jukka toi Väinön viereeni imetettäväksi. Iltaisin olimme Väinön kanssa kahden, sen verran jaksoin. Muistan kuitenkin, kuinka helpottunut olin aina kun Jukka tuli kotiin. 
Pikkuhiljaa olo alkoi parantua. Aloin olla taas minä. En enää pelännyt hajoavani palasiksi. Aloin kuunnella taas musiikkia. Hymyilin. Päätin alkaa pitämään huolta itsestäni, kuunnella ja kunnioittaa omia rajojani jaksamisen suhteen. 
Päätimme, että jatkan opintoja syksyllä. Jukka jäisi hoitovapaalle ja pelaisi edelleen, mutta koska sopimusta liigajoukkueessa ei jatkettu, pelit jatkuivat ykkösdivarissa. Kävin terapiassa. Katsoin ensimmäistä kertaa kuvia synnytyksestä. Halusin kuulla Jukalta uudelleen ja uudelleen ne hetket, kun hän näki Väinön ensimmäistä kertaa. Katsoimme kuvia, puhuimme ja puhuimme. Vähitellen aloin puhua myös muille, aluksi hiljaa ja varovasti. Kierrellen ja kaarrellen, pelätenkin. 
Nyt en enää pelkää. Haluan kertoa tämän siksi, että jos tämä tavoittaa edes yhden äidin, jolla on paha olla, ja jos tämä antaa vähänkään valoa sinne pimeyteen, kaikella on ollut tarkoitus. 

”Kaikki kääntyy hyväksi, 
kaikki kääntyy hyväksi
 ja kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi.”
Juliana Norwichlainen