En ehdi.
Joku kysyi tuossa taannoin, että kuinka ehdin kaiken. Siis koulun, kodin, kaverit... Enhän minä ehdi. Riittämättömyyden syöveri on taas saavutettu, enkä usko sen hetkeen helpottavan. Olisi niin ihanaa tehdä kaikki kunnolla ja kerralla loppuun asti! Olisi niin ihanaa voida rauhassa soitella puhelimella kuulumisia kavereille ja treffata kaupungilla kahvilla. Olisi ihanaa mennä treffeille tuon upean aviomieheni kanssa tai viettää vaikka koko viikonloppu kahden, vautsi vau! Vielä hienompaa olisi, jos olisi varaa hypätä junaan ja mennä vaikka laivalle! Tai edes uusia passi ja ajokortti. No ei opintorahalla. Eikä kotihoidontuellakaan.
Kuinka hienoa olisikaan saada rauhassa tehdä opinnäytetyötä niin, että ajantaju katoaa. Siivota huolella ja olla tyytyväinen siistiin kotiin hieman kauemmin, mitä kestää pienen taaperon kävellä keittiöstä eteiseen leipä kädessä, muruvana perässä ja rasvajäljet peilissä. Laittaa ruokaa, jota kaikki syövät sylkemättä tai kaatamatta maitolasillista mielenosoitukseksi lautaselle.
Olisihan se.
Mutta on tämäkin.
Pienten jalkojen läpsytys yöllä pitkin käytävää matkalla äidin ja isin väliin nukkumaan. Kirkas ääni aamulla joka sanoo että heräs! Pienet onnistumisen hetket. Tehostunut ajankäyttö ja se mieletön tunne, kun saa olla yksin yli puoli tuntia. Itku kurkussa kun isovanhemmat ottavat ipanan niiden huoneeseen yöksi että me saadaan nukkua. Treffi-illat kotisohvalla, Netflix ja Moderni perhe. Opparin ohjaaja, joka sanoo ettei sitä koskaan tiedä ja aina voi tulla jotain. Että rauhassa vaan, te osaatte ja te pystytte. Viikon ruokalistat ja koko perheen reissut Prismaan niin, että keneltäkään ei mene hermot. Lapsi joka huutaa paskaa kun haluaa pastaa ja pidätetyt nauruhepulit. Ystävät, jotka ovat siellä. Meidän perheet ja pedit kummankin kotikodissa odottamassa reissulaisia. Ja naapurin Anneli, joka käskee ottaa omenoita niinkuin omasta puusta ottaisi.
