keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Tänään kotona Kotilieden tapaan


Kotiin tullessani kuulen, kuinka pieni ääni huutaa joko "Nooonaa" tai "täiti" ja kuinka tuon äänenpäästäjän pikkujalat kipsuttavat eteiseen huolehtimaan siitä, että avaimet laitetaan oikeaan naulakkoon. Avainnauloja on kolme: äidin, isin ja pappan. Pappan naula on harvemmin käytössä, mutta sen olemassaolo on ilmeisen tärkeää.
Kun haluan unohtaa työ(koulu)asiat en vilkuile sähköpostia, kalenteria tai to do- listaa. Piilotan tenttikirjat ja yritän unohtaa koko koulun olemassaolon.
Pakastimessa on aina pinaattia. Se pelastaa ruokakatastrofin muuntautumalla esimerkiksi pinaattilätyiksi, pinaattikeitoksi tai sitten kippaamme sitä vihersmoothien joukkoon.
Ruoanlaittajana olen etevä keksimään syötävää jääkaapin jämistä. Pyhänä pyrkimyksenä on olla heittämättä ruokaa roskiin.
Kotioloissa kuljen villasukissa tai mummon kutomissa tossuissa ja vahvasti kerrospukeutuneena. Tyyliä voisi luonnehtia aikamoiseksi mummeliksi. Kotona on ihanaa olla koko perheellä, mutta mukavaa on myös saada pieniä yksinolon hetkiä.
Meillä ei koskaan ole aivan järjettömän sotkuista. Siistissä kodissa kaikki vain on paremmin; ajatus kulkee ja leikkiminenkin sujuu paremmin kun kaikki ei ole yhtä aikaa levällä pitkin lattioita.
Imuriin tartun jos on pakko eikä Jukka ole ehtinyt imuroida.
Epäuskon hetkellä hoen että "tästä ei tule nyt yhtään mitään". Yritän päästä eroon tuosta hokemasta, mutta se on hurjan vaikeaa!
Lataudun työhön vetäytymällä omaan rauhaan ja kirjoittamalla listan tehtävistä asioista. Usein myös laadin aikatauluja ja muutenkin suunnittelen tekemiseni. Hyvin suunniteltu ei kuitenkaan ole puoliksi tehty :D
Voisin loputtomasti kölliä sohvannurkassa kynttilöiden palaessa vierellä lasi viiniä ja kasa kirjoja tai naistenlehtiä.
Innostuessani todella innostun. Nollasta sataan järjen äänen kadotessa vaivihkaa takavasemmalle.
Lempipaikkani kotona on sohvalla torkkupeiton alla villasukat jalassa.
Olohuonetta hallitsee hyvin usein kasa leluja tai reporankana maton vasemmassa yläkulmassa loikoileva kissa.
Äitinä oleminen aikamoista tasapainoilua tunteiden ääripäiden kanssa. Tasaista taaperrusta tuon taaperon kanssa harvoin on. Sitä voi nukuttaa lasta iltaisin melkein pari tuntia, viimeisen puoli tuntisen hampaat irvessä itkua niellen tuntien niin syvää epäonnistumista ettei koskaan, mutta kun uni sitten saapuu, itku tulee sen takia koska rakastaa kuuhun ja takaisin.
Päivän päätteeksi lueskelen sängyssä ja yritän kirjoittaa kiitollisuuspäiväkirjaa edes muutaman kerran viikossa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti