lauantai 5. joulukuuta 2015

Joulukalenterin 5. luukku


Tämä on tarina tutista, joka meni rikki.

Olipa kerran pieni poika, jolle hänen vanhempansa antoivat jo vauvana tutin. Äiti toivoi ja toivoi, että poika oppisi syömään tuttia, sillä ihmistuttina olo oli kovin kuluttavaa tunnista toiseen. Kun sairaalasta päästiin kotiin, tutti oli jo kiva kaveri.
Pieni poika oli kuitenkin kovin tarkka siitä, minkälaista tuttia suostui syömään. Tuteissakin nimittäin on eroja. Luonnonkuminen kelpasi, mikään muu ei. Tämän tuon pienen pojan vanhemmat oppivat valvoesaan yhden kokonaisen yön lapsen kaivatessa oikeanlaista tuttia. 

Tutti kulki matkassa mukana unien aikana, automatkoilla ja hädän hetkellä apuna lohduttamisessa. Pojan äiti oli aikoinaan ajatellut, että tutista luvouttaisi ennen kuin poika oppisi sitä pyytämään itse. Näin ei käynyt. Vanhemmatkin olivat aika kiintyneitä tuttiin. 

Ehdottomaksi takarajaksi asetettiin kahden vuoden ikä. Siihen mennessä, tavalla tai toisella, tutista luovuttaisiin. Mietittiin, että ehkä se olisi hyvä antaa kesällä syntyvälle serkkupojalle. Kertoa, että vauva tarvitsee sitä enemmän kuin jo hieman isommaksi pojaksi kasvanut poika. Keväällä kuitenkin iski flunssa, nenä meni tukkoon ja öisin poika hermostui kun tutin syöminen ei onnistunutkaan. Muutama yö ja vanhempien mitta oli täysi. Tutista luvouttaisiin nyt heti. 

Äiti haki keittiöstä sakset ja salaa, pojan huomaamatta, leikkasi tutin poikki. Piilotti tutin pojan löydettäväksi ja hieman huolissaan, mutta mielenkiinnolla odottamaan yhdessä pojan isän kanssa, että mitä tapahtuisi. Poika löysi tutin, ihmetteli, nauroikin ja sanoi, että rikki meni. Äiti ja isi tukivat tarinaa, tutti on mennyt rikki! Nyt sitä ei voi enää syödä. 

Vähän iltaisia itkuja, öisiä heräämisiä ja isompia kiukkuja. Mutta nämä kaikki kuuluvat pienen miehen elämään muutenkin. Uskon, että äidin ikävä tutin luo oli välillä kovempi kuin pojan. Mutta kaikki me opittiin, ja nyt tutti on asia, jota vauvana käytettiin. 

Meidän tie tutittomuuteen oli siis kuin laastarin repäisy: kerralla reippaasti repäisty sattuu hetken, mutta pian helpottaa. Pikkuhiljaa irti nitkuttelu sattuu pitkään ja nyhertämiseen menee hermo.

Ps. Kerran se löysyi auton hansikaslokerosta sinne jääneen varatutin, napsautti rasian auki ja oli haukkaamassa tutin suuhunsa kun hoksattiin tilanne. Nappasin tutin kädestä ja heitin Jukalle. Väinö näytti siltä, että ei ihan pysynyt hommassa perässä. Ensin oli tutti ja sitten ei ollutkaan. Sanottiin, että sekin oli rikki ja sen pituinen se. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti