keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Rakkaudesta lajiin

Salibandy muuttui satunnaisesta tuttavasta ystäväksi pikkuhiljaa loistavan parittajan ansiosta. Kiitos Jukka! Ilman sinua olisin jäänyt paitsi kovin monesta hienosta hetkestä.

Seinäjoelle muutettuamme ymmärsin aika nopeasti, että jos halusin olla osa mieheni elämää, parasta olisi kävellä itsekin sinne hallille. Vielä enemmän toivoin, että voisimme yhdessä keskustella arkeemme niin merkittävästi vaikuttavasta asiasta ilman, että tuntisin oloani tyhmäksi. Ja uuden oppiminenhan on aina kivaa! Koulun liikuntatuntien anti muuttui vähitellen joksiksin muuksi.'

Pikkuhiljaa Jukan pelaaminen alkoi olla meidän molempien juttu. Erityisesti SPV:n aikana aikaa Urheilutalolla kului ihan hurjasti eikä vapaita viikonloppuja juurikaan tunnettu. Onneksi oli muitakin naisia samassa jamassa: jännittämässä miesten puolesta, kihisemässä kiukusta kun toinen ei taaskaan ole kotona ja viimein juhlimassa Suomen mestaruuttakin. Varjo-saunaillat ja vertaistuki kaiken härdellin keskellä oli kultaakin kalliimpaa. Salibandy oli meidän sen hetkisen perheen elämäntapa, aivan täysin.

Tilanne muuttui, kun saimme tietää odottavamme Väinöä. Kaikkien muiden hankaluuksien lisäksi saimme kuulla, että sopimusta ei jatkettaisi. Kun oli aika monta vuotta elänyt salibandyn ehdoilla, tieto sopimuksen päättymisestä oli järkytys ja sen myötä suunnitelmat menivät täysin uusiksi. Nyt jälkikäteen ajateltuna olen todella onnellinen, että näin kävi. Uusia ovia aukesi, ja vauva-aikana oli äärimmäisen tärkeää, että Jukka oli kotona todellakin läsnä, eikä vain käynyt kääntymässä.

Koska olen sielultani toholampilainen aina ja ikuisesti, haaveilin usein siitä, kuinka hienoa olisi jos Jukka pelaisi siellä. Kotona! TU:n pelien katsomossa vallinnut tunnelma on vienyt aina mukanaan ihan eri tavalla, niissä on joku taianomainen lataus. Oman kylän poikia, ehkä kyse on siitä. Blue Foxissa pelatun kauden jälkeen pyörittelimme ja pyörittelimme, vaikka luulen, että päätös oli jossakin mielen sopukoissa tehty jo aikoja sitten.

Kun päätös oli tehty, se tuntui oikealta ja
elämä helpottui monella tapaa. Minä sain taas otteen koko touhusta pitkästä aikaa, energiaa riitti ja saatoimme keskustella salibandysta iltakaudet, vaikka olisi pitänyt olla nukkumassa. Kiinnostuin entistä enemmän joukkueen ja yksittäisen pelaajan henkisestä kunnosta, luin aiheesta paljon ja sitten keskustelimme taas lisää. Tällä kaudella salibandy on taas rikastuttanut elämäämme, ei ainoastaan vienyt energiaa.

On ihanaa pakata hoitolaukkuun eväitä ja lähteä Väinön kanssa hallille katsomaan kun isi pelaa. Ja moni muu tuttu ja tärkeä kasvo. Mieltöntä, kuinka pieni paikkakunta elää koko sydämestään mukana. Tämä on meille kaikille kovin tärkeää <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti