perjantai 3. kesäkuuta 2016

Avoimuus: ollako vai eikö olla?

Muistan, kuinka mietimme pitkään Jukan kanssa, että puhummeko perheemme asioista avoimesti vai emme. Punnitsimme asiaa niin ystävien, perheiden kuin työnsaanninkin kannalta. Erityisesti mietimme asiaa lapsemme kannalta. Pidimme kuitenkin todella tärkeänä sitä, että esiin tulisi elämän ja ihmisyyden toinenkin puoli. Se, joka ei näy silloin, kuin otetaan kuva ristiäisistä, jossa äiti on kauniisti laitettu ja vauva pukluton. Nykyaikana on niin kovin helppoa rakentaa pintaa, näyttää kauniita hetkiä ja kertoa kivoista päivistä. Todellisuus ja ne rankemmat hetket jäävät useimmiten piiloon ja peittoon.


Kun vallitseva ilmapiiri kertoo, että äidit ovat täydellisen onnellisia ja sinut itsensä kanssa, kodit siistejä ja yöt kokonaisia, tuntuu vaikelta olla itse rikkonainen ja hukassa. Muistan, kuinka huonolla hetkellä ajattelin olevani ainoa. Ainoa, joka ei saanut synnytettyä lastaan normaalisti (ihan kuin se olisi ollut minusta kiinni), ainoa, joka joutui virumaan sairaalassa niin pitkään ja ainoa, joka väsyi kaikkeen ja kaiken vuoksi. Näin ympärilläni vain täydellisiä äitejä, ja itse tunsin olevani kaikkea muuta.


Muistan, kuinka joskus joku kysyi, että ettekai te anna vauvan katsoa televisiota. Ajattelin silloin, että apua! Tuollaista asiaa en ole ajatellutkaan. Olin keskittynyt tekemään kaiken muun juuri niin kuin piti: hymyillyt, jutellut, laulellut ja lorutellut. Vaihtanut hymyillen sen seitsemännen bodyn päivän aikana, soittanut lääkäriin ja kertonut neuvolassa, kuinka paljon kiinteitä (luonnollisesti itsetehtyjä) soseita vauva söi. Suoritin äitiyttä, enkä antanut itselleni yhtään armoa ennen kuin oli pakko. Viaton kysymys television katsomisesta aiheutti usean päivän kestäneen huonon omantunnon ja paniikin. 

Kaikki tilanteet, joissa kelvottomuuteni äitiniä olisivat voineet paljastua, Jukka hoiti. Kun vauvaa rokotettiin, isi piteli pientä sylissään. Ja kun yliväsynyttä vauvaa vierailun päätteeksi puettiin haalariin, sen teki isä. Kun tuli tuskallisen nukutushetken aika, Jukka nukutti. En halunnut kenenkään huomaavan, että en saanut lastani nukkumaan, vaikka nukuttajasta riippumatta unille meno oli aina yhtä takkuista.

Pohdimme, että puhuessamme avoimesti näistä kaikista asioista, pystyisimme omalta osaltamme murtamaan niitä muureja, joita puhumattomuuden kulttuuri on luonut. Antamaan armoa niin itsellemme kuin muillekin vanhemmille. Tiedostimme, että joku saattaa olla toista mieltä. Kävimme läpi läheisemme ja heidän mahdolliset reaktiot, niistä emme olleet huolissamme. Puolituttujen kommenteista päätimme olla välittämättä. Me haluamme elää maailmassa, jossa ihmisyys ja rehellisyys ovat esillä pelkän pinnan lisäksi. Me haluamme, että on ihan okei olla myös heikko, heiveröinen ja hukassa.

Vastikään sain kommentin, jonka mukaan yritän täällä blogissa esittää aikuista ja kirjoittaa viisaita. Aluksi suututti, sitten nauratti. Tämä on viimeinen paikka, jossa yritän olla mitään, mitä en ole. Haha, lukekaa vaikka! Oikea ajatusten kaatopaikka, rehellinen sellainen. Ja jos tarkkoja ollaan, eikös tässä aikuisia jo olla? 

Entistä enemmän tajusin, että haluan edelleen kirjoittaa. Kirjoittaa niistä asioista, jotka ilahduttavat, satuttavat, hämmäsyttävät ja ihmetyttävät. Kirjoittaa siksi, että jos joku saisi pienen tunteen, että ei ole ainoa, joka syö viisi kertaa viikossa pastaa tai sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Mitä vain. Ja kirjoittaa ennen kaikkea sen vuoksi, että tämä tekee hyvää minulle. Jos joku ei sitä ymmärrä, olkoon sitten niin. 

Me haluamme elää maailmassa, jossa ihminen voi olla ihminen ihan kokonaan, vahvuuksine ja heikkouksineen. Olen äärimmäisen onnekas, kun rinnallani on ihminen, joka uskoo, että minusta on mihin vain. Ehdottomasti hän tukee, seisoo rinnalla ja kannustaa. Niin myös tämän blogin kanssa. Minulle on tärkeintä, että läheisimmät ymmärtävät ja tukevat. Siksi he ovat niitä lähimpiä. Kaikki kannustavat kommentit ja kehut sekä niiden tarinoiden kuuleminen, joita tämän blogin myötä olen saanut kuulla, ovat osoittaneet, että on kannattanut ja kannattaa edelleen

olla rehellinen,
avoin,
ihminen

2 kommenttia:

  1. Sinun blogisi on mielenkiintoinen juuri siksi, että et kerro pelkästään positiivisista ja pinnallisista asioista, vaan kerrot avoimesti ja rehellisesti myös elämän haasteista. Blogiasi lukiessa saa vertaistukea, kun huomaa, että on muitakin, joilla asiat eivät aina mene täydellisesti. Jatka samaan malliin, tsemppiä! :)

    VastaaPoista
  2. Hei Katariina ja kiitos kommentistasi, se sai hymyn huulille! :) kiva kuulla, että koet saaneesi vertaistukea, silloinhan tämä on mennyt juuri niinkin toivoin. Kiitos tsempeistä, samaa toivottelen sinulle. Arki voi olla aika extremeä välillä ;)

    VastaaPoista