Työttömyyspaniikki oli mennyttä, mutta kesäpaniikki astui kuvaan. Apua, en minä halunnut töitä! Miten kesäilisin, jos olisin päivät töissä! Viimeinen kesä ilman vastuita ja velvollisuuksia (kuten päivähoitoa, koulua tai oikeita töitä). Kadutti, kun alkukesä oli mennyt murehtiessa. Ei olisi tarvinnut, kyllä niitä töitä sieltä sitten näköjään ilmaantui. Aina sanotaan, että ei kukaan kotoa tule hakemaan, tässä melkein kyllä kävi niin.
Olin töissä, ja en tiennyt, pitäisikö olla tyytyväinen vai jossakin muualla. Sopimuksen luonne oli määräaikainen. Se sopimus loppuu elokuun loppuun, tänään oli viimeinen työpäivä. Hymyilin ehkä luvattomankin leveästi ajellessani kotiin. On aina hienoa huomata, että on oppinut jotakin uutta. Kääntänyt ehkä negatiivisenkin kokemuksen ympäri niin monta kertaa, että siitä on muodostunut tärkeä oppi, läksy, joka on vihdoin luettu niin, että se on uponnut paksuhkoon kalloon.
Hymyilytti, koska tiesin, että olin vailla työtä sitten päivän, viikon tai kuukauden, osaan suhtautua asiaan paljon rennommin ja luottavaisemmin. Asiat tapahtuvat, kun niiden aika on. On mukava tunne huomata, että pystyy luottamaan elämään ja siihen, että kaikki kyllä järjestyy. Mukavaa on myös se, että ehkä vihdoin kasassa alkaa olla tarpeeksi rohkeutta ryhtyä oikeasti tavoittelemaan niitä toiveita, unelmia ja haaveita, joita on toimettomana mielessään pyöritellyt vuositolkulla.
