Kiitos julkinen terveydenhuolto!

Tämän vuoden puolella, tai oikeastaan Väinön syntymästä saakka, olen hieronut tiivistä tuttavuutta niin terveyskeskusten kuin keskussairaaloidenkin kanssa. Olen asioinut julkisen puolen terveydenhuollossa, enkä voisi kiitollisempi. Monesti kuulee kerrottavan aikamoisia kauhutarinoita julkiselta puolelta, enkä varmasti ole ainoa, joka on kuullut neuvon mennä yksityiselle kun "ei ne siellä arvauskeskuksessa mitään tiedä".

Olen saanut avun ihan joka kerta, kun tarve on ollut. Myös lapseni on saanut avun, joka kerta. Samoin armas aviomieheni, joka kyllä häivää asiointikäyntien määrässä selvästi meille kahdelle muulle. Sen ainoan kerran, kun kiikutin varpaansa murtanutta säbätyyppiä paikattavaksi, kaikki sujui mainiosti. Mieleeni ei ole jäänyt yhtään asiointia, jolloin hätäämme tai asiaamme ei olisi otettu todesta. Milloin olen maannut sairaalassa viikkotolkulla, milloin kiikuttanut allergisen reaktion saanutta lasta tai toikkaroinut itse korvapuolena kotikunnan päivystykseen tai käynyt terveyskeskuslääkärillä karsean kurkkukivun vuoksi, olen saanut hyvää palvelua.

Synnytyksestä muistan, että yksi kätilö tokaisi todella hieman epämiellyttävään äänensävyyn: "Voi tyttö kuule, ei tätä hommaa voi kivuttomasti hoitaa!". Onneksi ymmärsin, että käytös kertoi enemmän hänestä kuin minusta. Tätä tapausta lukuunottamatta koen, että kohtaaminen on ollut aitoa ja ystävällistä. Asiani selvittämiseksi on tehty kaikki tarpeellinen ja tarvittaessa minut on lähetetty eteenpäin jatkotutkimuksiin. Viimeksi näin kävi tänään: terveyskeskuksessa korvaan kurkannut lääkäri pisti päivystyslähetteen korvapolille, ja siellä homma jatkui jouhevasti siitä, mihin terveyskeskuksessa jäätiin.

Ei ole kerta tai kaksi, kun olen itkeä tihrustanut lääkärin vastaanotolla milloin pelosta, milloin kivusta. Koskaan ei kukaan ole käskenyt ryhdistäytyä, vaan olen saanut vastaanottaa empatiaa ja vielä kertaalleen annettua selitystä tulevista tapahtumista sekä vakuutteluja siitä, että kaikki kyllä sujuu. En ole koskaan joutunut ajattelemaan, että minua tai lastani hoitava ammattilainen ei tekisi työtään niin hyvin kuin osaisi. Tietysti pitää ymmärtää, että niin kauan kuin työn tekevät ihmiset, on mahdollisuus virheisiin, huonoihin päiviin ja väärinkäsityksiin. Täytyy myös muistaa, että vuorovaikutukseen tarvitaan aina kaksi osapuolta, ja että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. 

Tänään, odotellessani korvapolin aulassa omaa vuoroani, sydämeni suli lukemattomia kertoja kun seurasin hoitohenkilökunnan työskentelyä. Aulassa oli paljon pieniä lapsia ja iäkkäitä ihmisiä. Katsoin, kuinka hoitaja talutti hellästi mummon takaisin tuolille istumaan ja toi hänelle vettä. Kuuntelin, kuinka selkäni takana pienen pojan silmiin tippoja tiputteleva sairaanhoitaja kehui lasta rohkeaksi ja sinnikkääksi. Huomasin, että ilmoittautumistiskillä töissä oleva nainen tervehti jokaista asiakasta yhtä iloisen kuuloisesti, ja tarvittaessa kertasi vielä uudelleen, että mistä odotustilasta hoitaja tulisi sitten kutsumaan.

Kun oma vuoroni koitti, lääkäri sanoi ensimmäiseksi, että kaikki kyllä saadaan kuntoon. Ehdottaessaan tärykalvojen puhkaisua (!!!) ja minun pillahtaessa spontaaniin kauhu-säikähdysitkuun ja puhjetessani nikottelevaan selitykseen viimekertaisen operaation kertakaikkisesta kamaluudesta, hän totesi ymmärtävänsä. Kuinka paljon pieni sana merkitseekään! Tunteeni eivät ole typeriä tai turhia, vaan henkilö, jolle ne kerroin, ymmärtää. On ihan okei tuntea näin. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kourassa tukku reseptejä, tärykalvot ehjinä, uusi aika kalenterissa ja hymy huulilla kiitollisin mielin kotiin.

Nimim. Paljosta kiitollinen