tiistai 8. marraskuuta 2016

50 tuikkukynttilää viikossa ja yksi karkulainen

Sairastuvasta hei! Väinöllä on taas kunnon flunssa. Aika hyvin olemme tähän asti säästyneet kaikenmaailman taudeilta, mutta nyt asiaan on tullut selvä muutos. Vähän väliä nokka vuotaa ja yskittää yötä myöden. Taitaa uusi pöpökanta tehdä tehtävänsä, vaikka kuinka pesisi käsiä tai popsisi probiootteja. Sairastuvalla kuuluu olla tunnelmaa, pidämme molemmat kynttilöistä aivan älyttömästi. Aamuisin heti alakertaan hipsimisen jälkeen sytyttelemme yhdessä tuikkuja vähän sinne sun tänne, lataamme kahvinkeittimen sekä puurokattilan ja siirrymme sohvalle nökötysasentoon. Aika ihanaakin toisaalta. Viime viikolla ostin sellaisen 50 tuikkukynttilän pakkauksen, nyt tuikkuja kolisee laatikon pohjalla reilu viisi. Hupsis! Pitänee lähteä täydentämään varastoja, muuten tulee orpo olo.

Tänään meillä on ollut jännittävä päivä monella tapaa. Eilen leväytin suureleisesti joogamaton auki ja liki kaksi tuntia sillä vierähti. Jukka lähti aamulla kouluun, mutta laittoi kuitenkin huolehtivaisena aviomiehenä viestiä perille päästyään, että pystynkö liikkumaan ja pääsenkö sängystä ylös. Olin aidosti kiitollinen huolehtimisestaan, koska tipalla oli! Kumpikin! Ai hemmetti sentään. En meinannut saada illalla unta, koska kroppani muisti yhtäkkiä, että sillä on myös lonkankoukistajat. Kärsivällisyys kuulemma auttaisi. 

Jännittävän päivästä teki myös yhden sisäkissan ensimmäisen karkumatka täällä kaupungissa. Tai siis tässä kaupungissa, kyllähän tuo Seinäjoellakin livahti ovenraosta jos vain tilaisuus koitti. Tällä kertaa kisumirri lähti lipettiin valjaistaan. Sattui sellainen pieni onnettomuus ja kompastuminen (no hups vain), jonka seurauksena kissa säikähti ja lähti livohkaan niin liukkaasti, että jäimme Väinön kanssa suu auki portaiden alapäähän toljottamaan köysi kädessä. Pieneltä mieheltä pääsi parahdus: "Äiti, se oli niin kiva kissa, kyllä tulee ikävä!",ja kieltämättä samaa mietiskelin minäkin. Että sille tielle jää.

Eipähän jäänyt! Emme yhtä kissaa, vaan yhtä nahkahansikasta köyhempinä jatkamme eloamme. Harmi kyllä, se oli kovin hyvä hanska. En kuitenkaan voi kieltää, ettenkö olisi tuolle sormiani useasti lämmittäneelle kapistukselle kovassa kiitollisuuden velassa. Ilman tuota hanskaa jatkaisimme elämäämme luultavasti puolta kättä köyhempinä, niin kovasti kissa halusi jäädä ulos. Ja jäikin. Mutta kylmä ja nälkä onneksi ajoivat röhkivän, ei porsaan, mutta pahasti siltä kuulostavan, kissan kotiin. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti