tiistai 22. marraskuuta 2016

Oletko sinut?

Mielenterveysviikon 2016 teema on: Oletko sinut?

Teeman ja kampanjan tarkoituksena on kehottaa ihmisiä pohtimaan kysymystä: Oletko sinut erilaisuuden kanssa? Kyse voi olla joko omasta tai muiden erilaisuudesta. Teeman ja mielenterveysviikon laajempi tavoite on vaikuttaa siihen, että mielenterveyden ongelmiin liittyvät stigmat vähenisivät yhteiskunnassa. (Mielenterveyden keskusliitto)


Tänä vuonna Mielenterveysviikko pysäytti, teema on erinomainen! Jokaisen meidän tulisi miettiä, miten kohtaamme erilaisuutta, omaamme tai muiden. Erityisen tärkeää se on heille, jotka ammateissaan kohtaavat mielenterveytensä kanssa kamppailevia, mutta ehdottomasti myös muille. Luulenpa, että aika harvassa ovat sellaiset henkilöt, joita mielenterveyden ongelmat eivät kosketa millään tavalla. Jos ongelmia ei omalle kohdalle satu, luultavasti läheisistä löytyy joku, joka ongelmien kanssa kamppailee. Kuinka suhtaudumme? Osaammeko kohdata, tai ennemmin: uskallammeko kohdata? 
Teema sai minut pohtimaan, että olenko. Olenko oikeasti sinut kaiken sen horjumisen ja rämpimisen kanssa? 
Nyt ja tässä hetkessä voin sanoa olevani. Mutta näin ei ole ollut kovin pitkään. Eikä tämä olo ole pysyvä, aina samanlainen päivästä toiseen. On aikoja ja hetkiä, jolloin en ole yhtään sinut. Niinä hetkinä, kun joku ihmettelee mielipidekirjoituksissa lehtien palstoilla tai keskustelun lomassa, että miten jotkut äidit eivät jaksa, uupuvat ja nuupahtavat. Kadottavat hymyn, itkevät suljetun vessan oven takana ja toivovat, että yö tulisi pian, pääsisi nukkumaan. Niinä hetkinä horjun taas, epäilys astuu mieleen yrittäen tehdä sinne pesää. Mutta sitten, kun hengitän ja saan jalat tukevammalle maalle, olen taas varmempi. Jopa ylpeä:olin siellä, ja selvisin! 
Ajattelen, että tämä ihmettelijöiden ja epäilijöiden joukko on sellainen tuulimyllykylä. Kuinka jo valmiiksi asenteensa valinneelle voi kertoa, että se olisit voinut olla myös sinä? Tai paras ystäväsi, siskosi, oma äitisi. Ihminen, joka ei ymmärrä erilaisuutta, sitä, että jokainen jaksaa eri verran, kuormittuu erilaisista asioista, kantaa erilaisia lasteja ja taakkoja ja osaa näistä vielä niin näkymättömissä, että tuskin itsekään niistä tietävät, ei voi asennettaan muuttamatta ymmärtää mielen haurautta. Sitä, että joskus sen keikahtamiseen tarvitaan vain yksi pieni murunen lisää jo valmiiksi raskaaseen kuormaan, tai joskus tyhjä reki täyttyy hetkessä, salamana ja yllättäen. 
Tuulimyllyjä vastaan on turha taistella, sanotaan. Mutta minä olen päättänyt omalta osaltani yrittää. Uskon, että kielteisten, tuomitsevien ja silmänsä sulkevien asenteiden taustalla on paljon muutakin kuin ymmärtämättömyyttä. Siellä on pelkoa, haavoittuvaisuutta ja epävarmuutta. Tietämättömyyttäkin ehkä. Onhan se hurja ajatus, että elämässä voi tulla vastaan mitä vain. En minäkään ajatellut, että silloin kun ihmisen ajatellaan olevan onnellisimmillaan, en sitä olisikaan. Ja kyllähän se pelottaa. Tuntematon pelottaa tai jännittää aina. 
Toivon, että kertomalla omaa tarinaa, puhumalla avoimesti ja vastaamalla kysymyksiin, tuntematonta olisi vähän vähemmän. Eikä sitten tarvisi niin pelätä, kiertää kaukaa tai katsoa toisaalle. Ymmärtää ehkä, että ei toisen kenkiin astuminen tarkoita sitä, että kuvittelee itsensä samaan tilanteeseen ja sitten hämmästelee, että en minä tuossa tilanteessa tuolla tavalla masentuisi, vaan sitä, että miettii, miltä minusta tuntuisi tuntea tuolla tavalla.

(Tästä pääsee kurkkaamaan muita tekstejä aiheeseen liittyen, samoin tuolta sivupalkin sjm-tunnisteesta)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti