Kutkuttavan jännittävää, innostavaa ja hymyilyttävää. Mutta silti korvaan kuiskailee joku, joka kyselee, että miten saan tunnit riittämään, venymään ja ylettämään kaikkeen tärkeään. Tiedän, että saan, mutta että miten, siihen en vielä osaa vastata. Jukka lohdutti minua muistuttamalla, että koulunsa alettua meni nukkumaan yhdeksän jälkeen ja aamulla olisi voinut jatkaa vaikka kuinka pitkään. Samaa minäkin olen tehnyt. Uusi vie aika paljon tilaa päästä ja ilmeisesti myös mahasta, en tiedä milloin viimeksi olisi ollut nälkä! Ja se on ennenkuulumatonta se.
Kunhan tämä tästä tasaantuu, kun uudesta tulee tuttua ja rutiinia, ehdin varmasti muutakin. Koskaan aiemmin en ole tehnyt töitä ilman aamu- ja iltavuorojen vaihtelua niin kuin nyt teen. Kahdeksasta tai yhdeksästä viiteen tai kuuteen. Aamussa olisi tunteja olemassa, mutta nyt ne ovat unen. Illasta tunteja tuntuu olevan kovin vähän, perheen pieninkin käy unilleen aika hyvissä ajoin. Yhteistä aikaa on pieni siivu, ennen oli melkein koko kakku. Välillä keskelle viikkoa osuvat vapaat lohduttavat, samoin Väinön nelipäiväinen hoitoviikko. Tunteja hoidossa kertyy loppujen lopuksi hälle aika vähän, isin kanssa aikaa on enemmän kuin äidin. Se vähän kaihertaa. Mutta nyt välillä taas näin päin. hetken kuluttua voi taas olla jo toisin.
Eilen kaivoin esiin kynän ja paperia, piirsin kellotaulun ja siihen tunnit. Pakolliset töille, pakolliset unelle. Sitten mietin, mitä tarvitsen, mitä haluan, mistä haaveilen. Aikaa perheelle, aikaa kirjoille ja kirjoittamiselle, illan saunavuoroille ja välillä hävyttömän myöhään nukkumiselle. Hyvälle ruoalle ja hyvälle seuralle. Sisustuslehdelle ja viinilasille. Listasta tuli hyvä mieli. Pieniä asioita, joilla on suuri merkitys. Ei mitään maata mullistavaa eikä kuuta taivaalta. Ja näin on niin hyvä! Mutta ensin nukutaan ja totutaan.
