torstai 7. syyskuuta 2017

Muiden hätä on myös meidän hätämme

Viime aikoina olen miettinyt paljon hätää ja siihen suhtautumista. Kuinka helppoa on suoraviivaisesti todeta, että en minä ainakaan, ja jos, niin en ainakaan noin. Ja että minulla on oikeus, tuolla toisella ei. Perustelut vaihtelevat ihonväristä kansalaisuuteen, diagnoosiin tai perhesuhteisiin. Aina löytyy joku selitys, jonka vuoksi toisen voi katsoa ansaitsevan vähemmän, olevan vähemmän arvoinen.

Entä jos keskityttäisiinkin siihen, mikä yhdistää. Hädänkin hetkellä. Huoli toimeentulosta, huoli lähimmäisistä ja rakkaista, huoli hengestä, omasta tai muiden. Toive kodista, paikasta, jonne voi tuntea kuuluvansa.

Kukapa ei haluaisi tehdä kaikkea tehtävissä olevaa suojellakseen elämäänsä, omaansa ja muiden? Turvatakseen edes kohtuullisen toimeentulon, turvatakseen kodin, terveyden. Kukapa meistä ei haluaisi välttää hätää, pelkoa.

Kuinka helppoa on niputtaa ihmiset, ihmisryhmät. Sanoa, että kaikki asunnottomat ovat alkoholisteja. Todeta, että tuon väriseen en luota. Jättää katsomatta, kysymättä ja ymmärtämättä. Jättää pysähtymättä.

Muistaakseni tutkija Anne Birgitta Pessi totesi, että pitää olla varaa auttaa. Jos itse kokee olevansa uhan alla, kaikki energia menee siihen. Mutta mitkä niitä todellisia uhkia ovat? Ehkä suurin uhka onkin kyräily, epäluottamus, epäluuloisuus ja ennakkoluulot. Kyvyttömyys ajatella, että jos tuossa olisin minä, minun lapseni tai lähimmäiseni. Mitä minä tekisin? Miten toivoisin muiden suhtautuvan?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti