Jokin aika sitten pitkäaikainen haaveeni toteutui ja sain öideni iloksi sekä palelevien kinttujeni lämmittäjäksi untuvapeiton. Jukkakin sai omansa, vaikka ei aikana ennen peittoa ollut ihan yhtä vakuuttunut hankinnan tarpeellisuudesta. Minä puolestani tiesin, että elämässäni oli selkeä untuvapeiton mentävä aukko.
Aika oli oikea: oli rahaa, oli hyvä tarjous, kukaan ei enää imettänyt (tietäjät tietää) eikä öisin yksikään vaippapöksy potentiaalisine valskaa yli äyräiden eikä tippakaan enää imeydy -onnettomuuksineen mönkinyt viereen. Tai siis lapsi mönkii kyllä edelleen, mutta ilman vaippaa. Ehkä tajusitte pointin! Eli untuvapeiton oli korkea aika täyttää yhden helposti palelevan naisen unelma ja tulla vihdoin kotiin.
Ja se tuli. Olin niin onnellinen! Minulla oli lämmin! Kahisutin peittoa silkasta ilosta sen upeaa, rapsakkaa ääntä kohtaan. Hoivasin ja hellin uutta öideni pelastajaa. Nolottaa myöntää, mutta pöyhin peittoa muhkeammaksi aika usein tuohon aikaan. Kuinka koukuttava!
Mutta sitten.
Minun ja peittoni väliin tuli arki. En enää välttämättä sanonut iltaisin ääneen
Sillä hetkellä kun havahduin suhteemme tilaan, päätin alkaa rakastaa peittoni uudelleen. En ehkä ihan yhtä polttavan kiihkeästi kuin alkuhuumassa, mutta sillä tavalla miten pitkäaikaista kumppania rakastetaan. Lempeästi ja yhteiseen tulevaisuutemme luottaen. Välillä kiihkeämmin pöyhimällä ja pakkasessa tuulettamalla.
