keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

11 vuotta yhdessä


Huhtikuussa, jo jokunen vuosi sitten, eräs herrasmies pyysi minua tyttöystäväkseen keittiössä vanhempiensa luona. Aurinko paistoi, kaikki näytti keltaiselta ja vieläkin poskille muistuu tuon hetken lämpö, joka ikkunan läpi hiipi sisälle asti.

En epäröinyt vastata myöntävästi. Mutta ettenkö olisi epäröinyt tuon hetken jälkeen? Tietysti olen. Ja jokainen epäröinti on ollut omalla tavallaan arvokas. Jokainen epäröinti on lujittanut ja jos ei ihan heti, niin ainakin hetken kuluttua tuonut toista lähemmäksi.

Jokainen epäröinti on opettanut minusta itsestä asioita, joita en olisi voinut oppia ilman toista. Jokainen epäröinti on opettanut asioita tuosta toisesta, joita en tietäisi ilman.

Vaikka olen epäröinyt, olen useammin ollut varma. Uskon, että epäröinnin voittaa vain yksi asia. Tämä asia ei ole se, että itse muuttuu superihmiseksi tai että yrittää muuttaa toisen sellaiseksi. Voittava tekijä ei ole se, että eläisi niin, että epäröintejä ei tulisi. Vaan se mikä voittaa liki kaikki ongelmat, kampittaa lukuisat epäröinnit ja kompuroinnit, on tahto.

Kesti kauan, vuosia oikeastaan, ymmärtää, miksi alttarilla luvataan tahtoa. Ei luvata rakastaa, luvataan tahtoa. Joka kerta kun olen epäröinyt, olen useammin kuitenkin tahtonut.

Tähän asti olemme kumpikin useammin ja enemmän tahtoneet. Tahtoneet ratkoa, selvittää, pyytää ja antaa anteeksi. Nähdä toinen oikeasti, ei pelkkänä omien vaatimusten ja toiveiden täyttäjänä vaan kokonaan: virheineen ja vaikeuksineen.

Eihän tämä nyt hyvänen aika sentään ole mitään leppoisaa rallattelua aina ollut, vaikka onneksi sitäkin. Tähän mennessä olemme onnistuneet kuitenkin aika hyvin, tahtomisessa ja sen sellaisessa.
 Ja se on kiva juttu se!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti