Voi joulu! Ehkä parasta ennen ja juuri jälkeen, kun kaikki on jo takana päin. Silloin kun hartiat on laskeutuneet ja sielu hymyilee kaikesta siitä perhesekoilusta, lähimpien lämmöstä ja lasten pitelemättömästä riemusta.
Vuosi vuodelta oma rima laskee, vaatimusten määrä pienenee ja ote kaikkeen höllentyy. Se on ihanaa! Tekee mieli huokaista ja taputtaa itseään olalle, hyvä tyttö. Pikkuhiljaa. Tänä jouluna lupasin itselleni (ja puolisolle), että nautitaan vaan. Ja niin tehtiin! Opittiin, että joulu tulee vaikka saunaa ei pesty tai mattoja tuuletettu. Tuntui vähän pelottavalta, mutta vielä enemmän vapautukselta. Pyristellä irti sellaisesta, joka ei palvele vaan painaa vaan.
Ensimmäistä kertaa koskaan vietettiin aatto omassa kodissa. Ei yhtään autoon änkeämistä, ei ajettua kilometriä, ei paikasta paikkaan kiertelyä. Saapumisten ja lähtemisten sijaan saimme toivottaa tervetulleiksi ja luulenpa sen olleen paras päätös pitkään aikaan.
Pohdiskelin, että olenkohan valmis päästämään joulusta irti ollenkaan. Yleensä tulee aika pian pyhien aikana tunne siitä, että nyt riittää, olen saanut kylliksi. Nyt tuota tunnetta ei kuulunut, mutta päätin luottaa prosessiin. Aina se on tullut, tulee varmasti nytkin. Ja niin kävi! Tänä aamuna heräsin joulusta kylläisenä. Nyt olen valmis pakkamaan tontut laatikkoon, rakkaudella viikkaamaan punaisen esiliinan ja perhepyjamat, paljastamaan puhtaan pöydän joululiinan alta.
