Pieni ihminen hermostui, olisi halunnut puhelimen omaan käteensä ja lusikoida linssipadan sijasta lasista maitoa. Meteli oli aikamoinen, tytöllä on hyvät keuhkot, sanoisi ehkä joku. Huomasin, että silmälasit ovat yhtä likaiset kuin olohuoneen isot ikkunat – kaikki näytti vähän hähmäseltä, epätarkalta ja samaan aikaan aurinko paistoi silmiin. Ruoka oli niin tulista, että tuli oikeasti kuuma ja vähän hiki, syke nousi.
Huomaamatta, tuona tavallisena tiistaina, hetkenä jolloin kaikki oli hyvin, löysin itseni miettimästä, että onkos tässä käsillä pitkästä aikaa rehellinen paniikkikohtaus. Tuossa hetkessä syntyneet fyysiset tuntemukset; sykkeen nousu, lapsen kovaäänisen elämöinnin aiheuttama vaikeus kuulla toista aikuista puhumattakaan videoyhteyden päässä olevia, kuumuus ja tunne siitä, että en näe kunnolla aiheuttivat tismalleen saman olon mitä paniikkikohtaukset kohdallani tuovat tullessaan.
Järjellä tiedostin, että mitään hätää ei ole, mutta keho oli eri mieltä. Kesti tovin jos toisenkin ennen kuin olo oli normaali. Vähän vapiseva, mutta normaali. Pyysin, että työläinen jatkaisi lounaan jälkeen hetken töitään keittiönpöydän ääressä, en halunnut olla yksin. Kaikki oli hyvin, silti olo oli hutera, niin elävästi nuo yksittäiset, erilliset tuntemukset yhdessä toivat mieleen ne toisenlaiset hetket kun mielikin oli huterampi, hauraampi, vereslihalla. Keho muistaa hämmästyttävän hyvin asioita, joita mieli eteenpäin mennessään niin innokkaasti on valmis unohtamaan.
