Kaiken alla olin minä

Tapasin tänään vanhoja luokkakavereitani. Lounastaessamme puhe kääntyi siihen kuinka kauan kesti äidiksi tulon jälkeen, että pystyi sanoa olevansa oma itsensä. Hetken pohdiskeltuani päädyin siihen, että liki kaksi vuotta. Kaksi vuotta minulta kesti opetella uuden roolin istuttaminen minuun ja saada se sopimaan kaikkiin muihin, solahtamaan joukkoon ilman, että se valtaa kaikkea tilaa peittäen muut minät allensa. Ilman, että sen vähemmälle huomiolle jättäminen saa itkun kurkkuun ja huonon omantunnon jyskyttämään niin että hirvittää.

Onhan se selvää, että vauvan ollessa pieni, on hyvin vähän tilaa olla muutakin kuin äiti, ihan fyysisestikin. Ja sitäpaitsi jos aikaa jää, silloin nukutaan aina kun voidaan, tai tehdään ruokaa pakkaseen valmiiksi annoksiksi pahan päivän varalle (sillä niitä tulee). Ja vasemmalla kädellä siinä sitten yritetään elvyttää  hoitaa parisuhdettakin, Puhua ehkä hetken jostakin muusta kuin irronneesta napatyngästä ja pyykissä olevista imetysliiveistä (katastrofi).

Mutta kaiken sen puklun, imetyshien, väsyneen itkun ja valvottujen öiden alla on kuitenkin koko ajan ollut olemassa ne muut minät. Se nuori nainen joka rakastaa tanssia pöydillä puoli neljältä aamuyöllä ja nauraa räkättää sille kuinka pojat pelaavat typeriä pallopelejä jatkoilla sekä laulavat kovaa ja nuotin vierestä laulua Jari Litmasesta.

Se tyyppi, joka viikonloppuna rakastaisi nukkua puoli kahteen, ottaa kirjan käteen, ehkä syödä jotain ja sitten mennä takaisin sänkyyn lukemaan kunnes ilta koitti ja sai alkaa yöunille. Se, jolle kirjaston tädit sanoivat, että älä lainaa noin monta kun et kerkeä niitä lukea. Kyllä muuten kerkesin.

Se, joka istui tyttöjen kanssa vuoroin saunassa ja vuoroin ulkona loputtomia tunteja puhuen kaikesta mistä ylipäätänsä voi puhua, ja se joka reissasi saman lössin kanssa Mallorcalle juhlimaan lukion loppumista. Se, jonka missiona oli valloittaa kaikki kylän katot kiipeämällä niille ja mielellään ilman tikapuita.

Tottakai ihminen muuttuu. Mutta haluaisin kovasti uskoa, että se on enemmänkin sitä, että vanhan lisäksi saa jotain uutta. Ei niin, että uusi sulkee pois vanhoja asioita. Äitinä oleminen on ihanaa. Mutta ihanaa on myös tunne siitä, että olen saanut itseni takaisin. On nimittäin aika rankkaa olla hukassa sillä tavalla, että ei olekaan kadottanut ketään toista, vaan itsensä.