keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Kehonkuvan hidas muutos

En oikein edes muista, mitä ajattelin kroppani olevan ennen raskautta. Kasvava vatsa herätti ihastusta, mutta myös ahdistusta. Olen aina ollut hoikka, joskus liiaksikin. Ala- ja yläkoulun ajan vakuuttelin terveydenhoitajille syöväni kyllä tarpeeksi, mutta silti. Pitkä ja hoikka, sellainen olen aina ollut. Välillä on ollut kausia, jolloin olen potkunyrkkeillyt tai tehnyt verenmaku suussa bikinbody bootcampia, kausittainen liikunta on ollut juttuni.

Raskausaikana kaikki kommentit koskien vatsaa olivat ahdistavia. Oli aivan sama, ihmettelikö joku sitä, kuinka pieni vatsani oli viikkoihin nähden tai sitä, että onpas se kasvanut viime kerrasta, en oikein osannut suhtautua. Tuntui aivan hullulta, että raskaus altisti minut kommenteille koskien ulkonäköäni aika tunkeilevallakin tavalla. Kassajonoja myöten ihmiset katsoivat oikeudekseen kommentoida ulkonäköäni niin suoraan, aika hullua! 


Kun vauva syntyi ja vihdoin pääsin omin jaloin suihkuun, en oikein tiennyt mitä ajatella. Tutut tissit olivat kadonneet ja tilalle oli kasvanut meijerit. Vatsa oli täynnä tikkejä ja aivan keltainen siitä leikkausta varten levitetystä aineesta. Pehmeää nahkaa ja happaman maidon hajua. Siinä hetkessä oli tuttuus aika kaukana. Kuitenkin olo oli aika luonnollinen, ymmärsin, että olin vasta saanut lapsen, enkä voisi näyttää samalta kuin ennen. Eniten taisi säikäyttää kovin valkoinen naama ja heikko vointi.

Oman kehon rajat hämärtyivät sairaalassaoloaikana aivan valtavasti. Vauva söi tiheästi ja hoitajat neuvoivat rinnasta kädestä pitäen imetystä alkuun. Viereisellä pedillä oli toinen äiti, jonka mies kävi joka päivä vaimoaan katsomassa. Ja joka kerta hänen piti kävellä minun sänkyni ohi. Alkuun hän ei tiennyt minne katsoa, mutta päivien kuluessa tervehdimme toisiamme kuin vanhat ystävät, vaikka imetin lastani tai minulle tehtiin jotain toimenpidettä. Kaikkeen tottuu. Totuin myös siihen, että Jukka lähti kanssani vessaan. Hän puki minulle vaatteet alushousuja ja sukkia myöden. Piti kädestä, kun katetri poistettiin. Hän seisoi vieressä kun yritin ensimmäistä kertaa seisoa sektion jälkeen, ja nappasi kiinni kun taju lähti ja verta roiskui lattialle. 

Imetin Väinöä puoli vuotta. Puolen vuoden ajan vaatteiden valintakriteerinä oli se, että niissä olisi helppo imettää. Vanhat housut mahtuivat päälle, mutta suurin osa niistä oli käyttökelvottomia, koska ne painoivat leikkaushaavaa yllättävän kipeästi. Kesti todella pitkään imetyksen loppumisen jälkeen ennen kuin ymmärsin, että kehoni on vain minun käytössäni. Kukaan ei kasva vatsanahkani sisällä, eikä minun tarvitse enää ruokkia lastani muuta kuin tuttipullolla ja lusikalla. 

Ostelin joitakin uusia vaatteita ja hankkiuduin eroon lähes kaikista odotus- ja imetysvaatteista sekä niistä lemppareista, joista en ollut suostunut luopumaan, vaikka kasvava maha venytti ne pilalle. Oli hullunkurista ajatella, että minkälaisia vaatteita sitä ostaisi! Rintaliivejä joutui ostamaan monta satsia, sillä pysyvää on vain muutos, edelleen :D Haha. 

Nyt kun Väinö täyttää pian kolme, koen, että olen sinut itseni kanssa enemmän kuin koskaan ennen. Ymmärrän täysin, että en ole (todellakaan) raskaana, enkä myöskään imetä. Ainoa asia, mikä muistuttaa edellämainituista asioista, on leikkaushaava alavatsalla ja pieni Vääppynen. Välillä haavaa juilii, mutta muuten en edes muista sitä, jos en erikseen kiinnitä huomiota. Raskauden jälkeen kohtelin kehoani aika kovakouraisestikin, halusin olla kunnossa kaiken sen heikon olon jälkeen. Nyt suuntaviittana on lempeys ja oman olon kuuntelu. Olen joogannut paljon ja löytänyt siitä lajin, joka hoitaa niin mieltä kuin kehoakin. 

En tiedä kuinka ajattelisin itsestäni ja kehostani ilman lapsen saantia, mutta voisin kuvitella, että hyvin eri tavalla. Olen onnellinen ja kiitollinen kaikesta kokemastani, merkityksiä tapahtumille kyllä löytyy, kun aikaa kuluu. On hauskaa huomata, että kohtelee itseään pääsääntöisesti hyvin ja armollisesti. Olen äiti, mutta myös nuori nainen. Kumpikin näistä saa näkyä ja olla selkeä osa minua. Silti muutos ja uudelleen asennoitumisen aikataulu hämmästytti, pitkällinen prosessi tämäkin!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti