lauantai 3. helmikuuta 2018

Asettaisinko odotukseni uudelleen?

Kirjoitin tämän tekstin kerran aiemmin jo muutama päivä sitten, mutta akku loppui kesken kaiken ja kaikki katosi. Juuri nyt tuntuu, että punainen lanka on kyllä mielessä, mutta sen lihottaminen tekstiksi tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Yritetään kuitenkin!

Olen huomannut, että vaikka elämäntilanne on muuttunut jo vuosia sitten, ei mieli ole vieläkään ihan mukana.

Tiedättekö sen viikonloppua edeltävän tunteen? Sen, joka iskee yleensä perjantaisin viimeistään iltapäiväkahvin aikaan? Tunne on huumaava sekoitus vapautta, siinä on ripaus maailmanvalloittajaa ja sitä, että kaikki on mahdollista ja mitä vain voi tapahtua. Tuntuu, että vähän hengästyttää, hymy on herkässä ja askel lennokas.


Sitten muistat, että sinulla on lapsi.


Nyt minua naurattaa.  Nuo sanat näyttävät kirjoitettuna aika dramaattisilta, korvissa voi melkein kuulla jonkunlaisen rakennelman romahduksen ja nähdä naaman venähtävän, kävelyn muuttuvan laahaavaksi.

On viikonloppuja ennen lasta ja lapsen saannin jälkeen. Aiemman elämän viikonloppuihin liittyvä vapaus vastuista (esimerkiksi töistä, toisista ihmisistä, opinnoista, aamuherätyksistä) on se, mitä mieleni edelleen perjantain kahvilla tarjoilee. Totuushan on täysin toinen, ja sehän on vain ihanaa.  Perheen viikonloput ovat ihan eri tavalla rentouttavia, ne ovat turvallisia ja lempeitä, välillä hermoja raastavia, mutta ne ovat tämän pienen joukon omia, meidän näköisiä. Mutta niihin kuuluu vastuu kaikilla sellaisilla tavoilla, joita ei ennen tarvinnut miettiä.

Toivoisin mielenikin tämän ymmärtävän, koska välillä perjantaisin makaroonilaatikko tuntuu nauravan viikonlopputunteelleni päin naamaa.

Ja koska nyt on pohjustettu kovin monisanaisesti, mennään siihen lankaan: jos odotukset ovat epärealistinen, todellisuuden kohtaaminen saattaa aiheuttaa pettymyksen tunteita. Täytyy siis asettaa odotukset uudelleen. Ohjelmoida mieli vastaamaan tätä päivää, nähdä vähän vaivaa.

En tiedä, ehkä joku saattaa miettiä, että mitä ihmettä! Niiden lapsihan on jo neljä, kai siinä vaiheessa ymmärtää jo, että on perheellinen ihminen. Haha. Ehkä uniesimerkki selventää vähän lisää.

Sain jokin aina sitten lahjaksi lapsiperheen kovinta valuuttaa: yö yksin! Omassa rauhassa. Ilman, että tarvitsee nukkua kortisonituubi taisteluvalmiudessa ja toinen käsi tai jalka lattialla, ettei kierähdä sängyn laidalta kun lapsi kääntyy 180 astetta. Mahdollisuus nukkua heräilemättä läpi yön, hyvin, rauhassa, kauniita unia katsellen. Näin minä ajattelin.

Todellisuudessa heräilin lähes yhtä monta kertaa kuin keskivertoyönä, en oikein saanut unta ja näin valveunia kuten yleensäkin. Aamulla en ollut ihan varma, montako tuntia olin nukkunut ja miten paljon ollut hereillä, olo oli tutun darrainen ilman lasiakaan viiniä. Kysymykseen siitä, että kuinka nukuin, vastasin mielestäni rehellisesti: yö oli huono.


Sitten ymmärsi. Joudun joka kerta pettymään yksin nukuttuihin öihin jos odotan mahdotonta. Sillä oikeastiko ajattelen, että kun on melkein viiden vuoden ajan herännyt öisin viidestä viiteenkymmeneen kertaan, osaisin yhtäkkiä nukkua läpi yön heräämättä? Tarkemmin ajateltuna, en missään nimessä ajattele osaavani.

Tarkemmin ajateltuna.

Ehkä olisi ihan hyvä säännöllisin väliajoin kaivella vähän, että minkälaisia muita automaattisia, kyseenalaistamattomia odotuksia itseltä löytyy. Muokata niitä vastaamaan enemmän todellisuutta ja sitä kautta saada iloja ja onnistumisia, positiivisia kokemuksia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti