Tähän voisin ehkä kirjoittaa, että lapseni teki minusta introvertin. Tai sitten vain todeta, että kun on rohkeasti oma itsensä, alkaa oppia todellisen minänsä kaikkien kerrostumien alta. Nautin kyllä seurasta, mutta liika on liikaa. Ehkä jollain tavalla ihailenkin ihmisiä, joilla on joka päivälle suunnitelmia: kahvitreffejä kaverin kanssa, sisäleikkipuistoa ja kapungilla käyskentelyä. Minä en samaan pysty, tai jos pystyn, se tapahtuu oman hyyvinvoinnin kustannuksella.
Voisin ajatella, että voimavaroja sosiaaliseen kanssakäymiseen on tietyn verran. Ennen kuluttavia asioita oli paljon vähemmän kuin nyt. Opiskelu syö valtavasti! Kun opiskelee alaa, jolla vuorovaikutustaidot ovat avainasemassa, niitä täytyy myös reenailla. Lisäksi käsiteltävät asiat ovat paikoin todella rankkoja. Vaikea kuvitella, että jaksaisi seksuaalirikoksia käsittelevän luennon jälkeen lähteä pirteänä ostoksille. Kotiinkin pitää sellaisen päivän jälkeen ajaa mutkien kautta, että saa ajatukset kasaan eikä kuljeta kaikkia kotiväelle. Tuntuu, että päässä kuhisee jatkuvasti, uutta sisäistettävää tietoa tulee jatkuvalla syötöllä. Ja usein se on niin mielenkiintoista, että mielelläänkin pohtii lisää!
 |
| Vauva-aikana sosiaalista kanssakäymistä ympäri vuorokauden, joka päivä, joka viikko jne. Haukotuttaahan se! ;) |
Verrattuna entiseen elämään muutakin muutosta on tapahtunut. Muutama vuosi sitten olin todella paljon yksin, ei ollut lasta, eikä miehestäkään näkynyt kuin hännänpää sen sännätessä koulusta tai töistä reeneihin, viikonloputkin olivat lähes poikkeuksetta "omaa aikaa" minulle. Olikin aikamoinen totuttelu siihen, että nyt täällä kotona on kaksi kaveria. Ja kissa! Aikaa rauhoittumiseen ja itseni kuunteluun on pitänyt raivata, on pitänyt nähdä vaivaa sen eteen, mikä ennen oli itsestäänselvyys.
Jos yksinolo oli ennen kauhistus, nyt se on mielenterveyden edellytys. Nautin hiljaisuudesta, omien ajatusten kuuntelusta ja siitä, että saan vain olla r a u h a s s a. Liika ohjelma saa minut aivan ylikierroksille ja taidan muuttua aika rasittavaksi ämmäksi. Parempi siis pitää kalenteri sopivan väljänä. Uskon, että tässä elämässä tulee vielä se aika, jolloin taas kaipaamalla kaipaan jotain äksöniä. Sen aika ei vain ole nyt. Anna Perho kirjoitti yhdessä kolumnissaan, että jotta voi sanoa kivoille asioille kyllä, pitää osata myös sanoa ei. Tässä elämänvaiheessa sanon ei myös sellaisille asioille, joille en todellakaan olisi uskonut sitä sanovani esimerkiksi neljä vuotta sitten. Aikaresurssin arvo kasvaa aivan suunnattomasti lisääntymisen jälkeen ja se näkyy kyllä päivittäin tekemissäni valinnoissa.
Tämän postauksen innoittaja ja inspiraatio löytyy täältä! Ajattelin kirjoittaa ajatuksia jokaisesta kohdasta erikseen, tässä tämä ensimmäinen.
