Arki silittää aivoja
sunnuntai 15. tammikuuta 2023
Ihanan arkista
sunnuntai 8. tammikuuta 2023
Sittenkin hitaammin
torstai 5. tammikuuta 2023
Mennyt ja tuleva
tiistai 27. joulukuuta 2022
Muistiinpanoja joulusta
Voi joulu! Ehkä parasta ennen ja juuri jälkeen, kun kaikki on jo takana päin. Silloin kun hartiat on laskeutuneet ja sielu hymyilee kaikesta siitä perhesekoilusta, lähimpien lämmöstä ja lasten pitelemättömästä riemusta.
Vuosi vuodelta oma rima laskee, vaatimusten määrä pienenee ja ote kaikkeen höllentyy. Se on ihanaa! Tekee mieli huokaista ja taputtaa itseään olalle, hyvä tyttö. Pikkuhiljaa. Tänä jouluna lupasin itselleni (ja puolisolle), että nautitaan vaan. Ja niin tehtiin! Opittiin, että joulu tulee vaikka saunaa ei pesty tai mattoja tuuletettu. Tuntui vähän pelottavalta, mutta vielä enemmän vapautukselta. Pyristellä irti sellaisesta, joka ei palvele vaan painaa vaan.
Ensimmäistä kertaa koskaan vietettiin aatto omassa kodissa. Ei yhtään autoon änkeämistä, ei ajettua kilometriä, ei paikasta paikkaan kiertelyä. Saapumisten ja lähtemisten sijaan saimme toivottaa tervetulleiksi ja luulenpa sen olleen paras päätös pitkään aikaan.
Pohdiskelin, että olenkohan valmis päästämään joulusta irti ollenkaan. Yleensä tulee aika pian pyhien aikana tunne siitä, että nyt riittää, olen saanut kylliksi. Nyt tuota tunnetta ei kuulunut, mutta päätin luottaa prosessiin. Aina se on tullut, tulee varmasti nytkin. Ja niin kävi! Tänä aamuna heräsin joulusta kylläisenä. Nyt olen valmis pakkamaan tontut laatikkoon, rakkaudella viikkaamaan punaisen esiliinan ja perhepyjamat, paljastamaan puhtaan pöydän joululiinan alta.
maanantai 26. syyskuuta 2022
Kävelen, ajattelen
perjantai 15. lokakuuta 2021
Elokuussa, kun synnyit
Olen riekale ja ruvella, hauras ja silti elämäni voimissa. Toipilas, mutta täynnä tunnetta. Minä tekisin lasteni puolesta mitä vain, tämänkin kaiken uudelleen, hetkeäkään epäröimättä.
Rakastan vauvaa, hän on ihana ja tuoksuu jumalaiselta. Rakastan esikoista, hän on ihana ja tuoksuu jumalaiselta. Vauva on koko ajan lähellä, imetän ja nukumme nenät vastakkain. Esikoinen on fyysisesti kauempana ja minulla on häntä ikävä.
Otimme hänelle patjan huoneemme lattialle, tuntuu oikealta nukkua koko perhe yhdessä. Olemme vielä niin uusia näin, enkä halua olla kaukana kenestäkään. Minussa on niin paljon rakkautta, että välillä en tiedä minne sen laittaisin. Se tulvii yli ja itken onnesta. Perheellämme on tälle tunteelle sanat joiden merkityksen jokainen tietää: rakkaustankki tulvii yli.
Pelkään ja samalla olen onneni kukkuloilla. Haluan käpertyä tänne pesään, vetää rakkaat lähelleni ja samalla kirmata raskauden raskaudesta vapaana ja sitten en kuitenkaan. Sen aika tulee vielä. Mutta mieleni otan pala palalta ilolla takaisin! Tuntuu, että on tilaa rakastaa aviomiestäkin eri tavalla. Rakkautemme ei koskaan ole ollut näin suurta ja vahvaa.
Se rakkaus kietoo minut syliinsä, kannattelee heikkoa keskivartaloani ja antaa horjuvalle askeleelle tuen. Minä tunnen sen kaiken siinä, kuinka hän katsoo minua. Tunnen sen kosketuksessa, jonka saan lohduttamaan kivun hetkellä ja kertomuksessa, jossa hän valvoi tunteja vuoteeni vierellä silittäen kivusta sekopäistä, lainkaan nukkumatta.
Nyt me teemme tämän yhdessä,
me olemme perhe.
Minä rakastan perhettäni. Onneni on niin suurta, että sen edessä tekee mieli kumartaa, antaa uhrilahjaksi litroittian suolaista vettä ja kiittää kaikkia tämän maailman jumalia.
Me teimme tämän.
perjantai 9. heinäkuuta 2021
Toisella kertaa
Meille tulee vauva, ihan pian.
Olen kovin onnellinen tästä raskaudesta ja siitä, että uskalsimme sittenkin toivoa toisin. Kaikki on ollut toisella kertaa kovin erilaista, vaikka odotus kulkee liki päivälleen samaa rataa alkuraskauden pakkasista lopun helteisiin ja vihreästä raskaaseen luontoon. Kahtena jouluna, kahdeksan vuoden välein, olemme saaneet lahjaksi kertoa vauvasta läheisille.
Kun kirjoitan, että kaikki on ollut toisella kertaa kovin erilaista, en tarkoita rajumpaa pahoinvointia tai huonompia veriarvoja, vaan sitä, miltä kaikki on tuntunut. Tällä kertaa kanssani on kulkenut lempeä, hentoisen kokemuksen ääni, joka on tehnyt kaikesta pehmeämpää ja mielelle helpompaa.
Se ääni on kertonut kaikki ne asiat, jotka olisin halunnut ensimmäisellä kerralla kuulla. Se on maalannut maiseman hieman utuiseksi, hidastanut ajan ja silittänyt hiljaa.
Se ääni on osannut nyt kertoa, että pintaan tavallista suuremmalla voimalla puskeva herkkyys on vauvaa varten, se vain samalla ulottuu kaikkeen muuhunkin elämään. Samalla se muistuttaa, että tämä menee ohi - kaikki tässä menee aikanaan ohi. Tuo ajatus on ollut välillä ainoa lohtu, välillä haikea henkäys siitä kaipauksesta, jonka aavistan taas tulevan.
Se ääni on opettanut minua hahmottamaan, että nyt muutos ei ole niin perinpohjainen, ei niin repivän kivulias eikä yksinäinen. Minä olen jo äiti, minulla on jo perhe ja ihmisillä lähelläni on myös omia lapsia. Me saamme tähän perheeseen yhden rakastettavan lisää. Tällä kertaa rinnalla on myös kulkenut aviomies, joka on jo valmiiksi isä.
Me ikään kuin olemme muuttuneet jo, nyt muovaudumme uudelleen. Uskallan väittää, että tämä ei ravisuta peruskalliota niin valtavalla voimalla, käännä horisonttia ylösalaisin tai muuta sitä kaikkea, minkä itsestämme tai toisistamme tiesimme.
Muovautuminen on lempeämpää,
ja minä pidän lempeästä.