maanantai 8. heinäkuuta 2024

Terveisiä tunkiolta, tavallaan.

Me ei juurikaan riidellä kotitöistä, ei rahasta. Kaikista kuormittavinta on kaikki tämä jokapäiväinen: lääkkeet ja lääkevoiteet, niiden tauotukset ja hoitamiset, muistamiset, selvittämiset, jatkuva huoli ja varmistelu, se, että ei nukuta edelleenkään täysiä öitä, ei oikeastaan yksittäisiä poikkeuksia ja yhtä  alkuvuoden parin kuukauden hyvää jaksoa lukuunottamatta olla nukuttu ekan lapsen syntymän jälkeen.

Tiedättekö, siinä vaiheessa kun muiden samanikäiset lapset alkoi nukkua, me jaksettiin vielä hetki sanoa, et ei meillä. Mutta se ihmettelyn määrä ja kaikenlaiset vinkit ja pyytämättä kerrotut neuvot saa aika nopeasti vaikenemaan. Olin super super iloinen ja kiitollinen, kun Ylen Melkein kaikki perheestä -media teki jutun isompien lasten unihaasteista. Ensimmäisen kerran pitkään aikaan tuli tunne, että ei ehkä olla tässä vaan jotenkin tosi paljon huonompia kuin kaikki muut. Pääsääntöisesti isompi nukkuu nyt kuitenkin tosi hyvin ja se on oikeasti uskomatonta kaikkien näiden vuosien jälkeen. Nyt valvotaan vaan yhden kanssa. 

En unohda sitä, miten joku joskus sanoi mulle,  että "menkää hyvänen aika sentään lääkäriin" ja mä kerroin, että voi kyllä me ollaan kyllä menty, usein, ja että siihenkin väsyy, kun ensin toivoo ja sitten kenelläkään ei oikein ole keinoja, eikä kutinaan varsinaisesti ole lääkettä ja tää henkilö jatkoi ja sanoi, että pitää vaan yrittää sitkeämmin. Voin kertoa, että ollaan yritetty. Me ollaan yritetty ja yritetään niin, että aina välillä ja taas viime aikoina tämä yrittäminen näännyttää ihmisen ohueksi, ilottomaksi ja saa sulkeutumaan, kutistaa maailman kodin seinien sisään ja laittaa ajatukset kiertämään loputtomia kehiä poispääsyä tai edes pientä helpotusta etsien, googlettamaan taas yhden kerran ja lukemaan lisää, kääntämään jotain hemmetin saksankielistä artikkelia ja seuraamaan vertaistukiryhmiä niin paljon, että sellainen ei tee kenellekään hyvää. 

Se jatkuva yrittäminen näännyttää meidät kummatkin aikuiset erikseen, mutta se näänyyttää myös meidät yhdessä. Näissä rankemmissa vaiheissa käy pikkuhiljaa niin, että ei ole enää oikeastaan mitään asiaa, välillä ei tee mieli edes katsoa toista kohti, koska tuntuu, että se toinen pääsee jostain syystä vähän helpommalla, vaikka se ei tietenkään ole totta. Jokaisesta hengähdyksestä tulee kilpailu, ja jokainen vapaa hetki lasketaan, kaikesta tulee itsekästä ja rumaa, koska ei ole varaa mihinkään muuhun. Myötätunto sammuu ensimmäisenä. Yhtäkkiä ei seistäkään enää rinta rinnan, vaan kumpikin omassa poterossaan, eikä todellakaan jakseta ymmärtää yhtään enää eikä ainakaan nähdä tilannetta toisen silmin. 

Puhuttiin yksi ilta kahdenkeskissä saunahetkessä, että moni kovan kuormituksen ja epätoivon hetki olis voinut olla sellainen, joka lopettaa kaiken ja pakottaa pistämään pisteen meille kahdelle, koska esimerkiksi ajatus siitä, että kantaisi kaikkea vain vuoroviikoin tuntuu pahimmilla hetkillä tosi ihanalta, vaikka herranjestas sentään todellakin ymmärrän, että eihän sekään ole niin, eikä ollenkaan yksinkertaista tai mustavalkoista, kertoo vain niistä hetkistä kun helpotusta kirjaimellisesti etsii joka puolelta. Miten epäreilua onkaan, että miten paljon hyvää jää välillä sen alle, että samat asiat tietävä ja tunteva puoliso on ainoa, jonka päälle voi purkaa sellaista tuskaa, jolle ei ole olemassa mitään oikeaa osoitetta. 

Aina kuitenkin on löytynyt tie takaisin, jotain on tapahtunut, hetken on ollut kevyempää ja on taas jaksanut katsoa siihen rinnalle ja viereen. Muistanut tärkeimmän. Usein lohtu on löytynyt siitä, että paljosta on selvitty ja paljon on jaksettu, mutta välillä lohdun liemi on niin laihaa, että eipä se juurikaan lämmitä. On myös vähän surullista, että välillä voitot pitää hakea raskaiden aikojen muistelusta käsin. Tietysti on samaan aikaan totuuksista tosin, että oikeasti ei kenenkään muun kanssa mielummin, mutta hetkittäin ihan yhtä totta on se kamala ajatus, että kenestä muusta muka tähän olisi. 

On vaikea kuvitella lukijan puolesta, miten rajulta tämä kuulostaa, vai kuulostaako vain kaikki värit sisällään pitävältä elämältä, jollaisena sen itse hahmotan. En edelleenkään voi käsittää sitä, miten vähän puhutaan atopia- ja allergiaperheiden jaksamisesta ja siksi levitän tämän henkilökohtaisen tunkion tähän. Haluaisin, että puhutaan enemmän siitä, miten jokainen tavallinen päiväkin vaatii välillä tuhatkertaisesti, öistä puhumattakaan. Että ne asiat, jotka voivat olla toisille arkisia ja tavallisia ja vailla mitään painoa, ovatkin joissakin perheissä tuhatkiloisia, eikä kukaan missään voi luvata, että joku päivä ne painaa vähemmän. Puhutaan siitä, mikä määrä päivässä  kulkee mukana hiljaista huolta, hätää ja epätoivoa, epäreiluutta ja pelkoa epätasa-arvosta, syrjään jäämisestä. Ja sitten siihen kasan päälle kipataan vielä kaikki perus lapsiperhemeno tunteineen ja palikoineen, joka itsessäänkin saa välillä vahvimmankin räpiköimään.

Kun tämän kanssa yritetään rakentaa hyvä, tavallinen, onnellinen ja turvallinen arki, huolehtia aikuisten välisestä suhteesta, tekohengittää kodin ulkopuolista elämää ja yrittää muistaa pitää huoli myös ihan vain omasta itsestä, siitä minuudesta, joka sätkii kuin kala kuivalla maalla kaiken alla, on välillä aika raskasta. Ja eniten yritetään elää kaikki tämä niin, että lapsille olisi asiat ihan tavallisesti, eikä aikuisten kuorma kaatuisi heidän päälleen, että vain aikuiset kantaisivat ja pienet saisivat kirmata vailla reppujen painoja polulla eteenpäin ja niin lujaaa kuin vain vauhtia ja menohaluja riittää.

Vältän kaikkea tätä tietoisesti, siis sen ajattelua, että miten toisin voisi olla. Että jos elettäisiin ilman allergioita, lääkerasvoja ja kontrolleja, b-lausuntoja ja verikokeita, valvomisia ja jatkuvaa huolta... Mutta sen lupaan ja vannon, että jos tämä joskus helpottaa, edes pykälän verran, en ota yhtään huoletonta ruokailua itsestäänselvyytenä, en sitä, jos joskus vain kävelemme kahville tai syömään, jos joskus lähdemme ovista ulos maailmaan ilman adrenaliinipiikkejä tai emme enää vie ketään öisin suihkuun, rasvaa tai rauhoittele raapivaa läpi aamuöisten tuntien. 

Aina aika ajoin se vaivalla rakennettu välikatto näiden kaikkien ajatusten synkkien kehien ja arkisen ajattelun välillä kuitenkin romahtaa. Silloin kaikki ullakolle säilötty valahtaa asuinkerrokseen ja sitten sitä huomaa seisovansa kumisaappaitaan myöten tunkiolla lapioimaasa kottikärrykaupalla paskaa. Tähän väliin haluan tarkentaa, että mun mielestä on tosi eri asia tiedostaa jonkun asian olevan olemassa, huomata se ja sitten kokemuksen kautta ymmärtää, että se ei tee hyvää ja pistää se asia sitten tietoisesti pois sinne ullakolle, mitä säilöä joitakin asioita vinttikomerossa sen vuoksi, että niitä ei uskalla katsoa alun alkaenkaan. Vähän niinkuin tietää, että omien oireiden googlettaminen johtaa varmasti diagnosoimaan varhaisen kuoleman tai vähintäänkin kivuliaan loppuelämän kärsimyksen, vertailu terveen ja allergiaperheen välillä johtaa tavallaan samaan. Siksi sitä ei pidä tehdä, mutta joskus sormi lipsahtaa — tai välikatto romahtaa.

Jokainen tietää, että ullakon raivaaminen on raskasta, mutta katon hajottua se on tehtävä vaikka ei niin jaksaisikaan. Kottikärry kerrallaan, rohkeasti niiden inhottavien, ei niin kauniiden ja aika epäreilujenkin ajatusten kautta, yksi lapiollinen kerrallaan. Eihän kukaan oikeasti halua elää niin, et olohuoneessa on lemuava läjä, jonka lähellä ei voi hengittää. Sitten kun homma on kärry kärryltä saatu pakettiin, on toivottavasti vähän kevyempää, asiat järjestyksessä ja luottamus omaan pystyvyyteen taas hippusen kasvanut. 

Me opetetaan lapsillekin, että ei ole mitään niin pelottavaa, inhottavaa tai hurjaa ajatusta, mitä et voisi ääneen meille kertoa, luvataan että meitä ei millään sellaisilla saa säikäytettyä. Samaa yritän opettaa itsellenikin. Parasta on, että oma sisäinen ääni on tässä vaiheessa elämää jo kovin lempeä. Se istuu seuraamassa siivousta korkealla keittiöjakkaralla tuore pulla kädessään ja sanoo, että ei ihmekään, ei mikään tästä tai näistä, ja taputtaa hellästi poskelle, pörröttää hiuksia ja jalkojaan heilutellen kannustaa tunkion lapioijaa. Tämä on niin tärkeää, elintärkeää oikeastaan. 

Sellaiset terveiset tunkiolta tänään! 

torstai 28. syyskuuta 2023

Keskeneräisiä ajatuksia elämästä anafylaksian kanssa

Vähän ennen juhannusta meidän perhe sai tiedon, jota osasimme vähän odottaakin. Tai allergia tiedettiin, mutta vakavuusaste löi kyllä ilmat pihalle ja tekee sitä välillä edelleen. Pienellä on hengenvaarallinen kananmuna-allergia. Lastenpolilla altistuksessa ensimmäinen pieni määrä kypsää valkuaista aiheutti anafylaksian eli hengenvaarallisen yleisreaktion.

Tätä altistustilannetta edelsi pitkä ja kivikkoinen selvitystie. Tiukka imetysdieetti, ihopistokokeita ja verikoeputkia aikamoinen määrä. Unohtuneita lähetteitä, epäilyjä ja kaiken taustalla oma huutava vaisto, joka käski olla noudattamatta ohjetta "tulla vaikka syöttämään kananmunaa sairaalan aulaan jos niin hermostuttaa". Emme koskaan antaneet kananmunaa lapselle, sillä hän reagoi siihen jo äidinmaidon kautta oksentamalla. 

Olen pureskellut ja niellyt tätä diagnoosia hitaasti ja pala kerrallaan, välillä pitäen kokonaan taukoja. Ei nimittäin ole helppo syötävä. Välillä pelko lamaannuttaa ihan kokonaan. Välillä ajatukset kiertävät kehää, josta ei tunnu pääse pois. Pelkään kuolemaa, pelkään kärsimystä, avuttomuutta ja voimattomuutta. Pelkään, että lapseni ei saa apua silloin kun hän sitä tarvitsisi. En halua lakata elämästä täyttä elämää, mutta välillä haluaisin vain kadota. Laittaa silmät kiinni, vetää peittoa pään yli ja yksinkertaisesti lakata ajattelemasta ja käsittelemästä näitä pelkoja. 

Pelkään myös paljon pienempiä asioita. Sitä, että hän ei voi koskaan mennä kahvilaan kevyin mielin. Tai ravintolaan. Pelkään sitä hetkeä, kun hän saa ensimmäisen kutsun kaverisynttäreille ja meidän pitää ilmoittaa allergiat. Sydän ritisee ihan koko ajan. Olen helpottunut, kun kesä loppui eikä kukaan syö puistossa enää jäätelöä, jossa saattaa olla kananmunaa seassa. 

Kun lapsi oli kotona hoidossa, kaikki oli aika helposti hallittavissa. Mummolatkin tuntuvat turvalliselta ja eväät kulkevat aina mukana siinä missä epipenkin. Välillä olen ollut jopa aika rennolla mielellä. Sitten alkoi päiväkoti ja napanuoraa venytetään enemmän kuin koskaan. On hurjaa "jättää" lapsi toisten käsiin. Mutta hoidon aloituksesta ollaan selvitty tosi hyvin, jopa yllättävänkin hyvin, ja tuntuu, että pieni ihminen on turvassa. Allergiat on huomioitu ja meillä on turvallinen olo. Olen niin onnellinen, että koko päiväkodissa on sellainen käytäntö, että esimerkiksi synttäreitä varten ei saa viedä kotoa mitään syötävää. 

Nyt me olemme lähdössä ulkomaille. Lentokoneella. Lähtöön on monta kuukautta, ja minä olen sekaisin huolesta. Tunnistan ja tiedän oman tapani reagoida, mutta rehellisesti sanottuna tällä kertaa vaihtaisin sen vähän kevyempään settiin kovin mielelläni. 

Tietysti varaudumme kaikkeen ja
teemme etukäteen kaiken mahdollisen (missä lähin sairaala, korvaako vakuutus jos jotain sattuu, miten saa lennolle omat eväät, miten adrenaliini säilyy sopivassa lämpötilassa, riittääkö neljä kynää mukaan, otetaanko allergialääke jo ennalta varalta käyttöön? Mitä pakata viikon ruokatavaroiksi pienelle ihmiselle, entäs mikä on kananmuna espanjaksi, entä kananmunajauhe ja mistä saadaan reseptit ja lääkärintodistukset englanniksi...?) Minä haluan kestää oman huoleni, haluan ottaa siitä niskalenkin ja opettaa lapselleni, että hän voi elää täyttä elämää allergiasta huolimatta. 

Mutta voi kuinka se on vaikeaa. Välillä kohtuuttoman vaikeaa. 

Jos luit tänne asti, haluan vielä sanoa sen, että jos joskus joudut tilanteeseen, jossa mietit pistääkö adrenaliinipiikki vai ei – pistä. Älä jätä pistämättä. Jos vähänkään mietit, pitäisikö, pistä. Se voi pelastaa hengen ❤️ Ensin pistos, sitten 112.
Ihan joka kerta. 



tiistai 15. elokuuta 2023

Rahasta ja ajasta

Aloitin kirjoittamaan Instagramin puolelle hajanaisia huomioita kesästä, rahasta ja ajasta. Säästämisestä ja kuluttamisesta, elämyksistä ja onnesta. Normaalista ihmiselosta, johon kuuluu valintojen tekeminen, priorisointi ja se, että aina kaikkea ei voi saada. Ajatuksia alkoi kuitenkin tulvia sellaisella voimalla, että meinasin jäädä sen vyöryn alle, siispä päätin avata ajatuksia vähän pidemmästi tänne. 

Raha on pyörinyt mielessä erityisesti siksi, että hoitovapaakassa on kaavittu pohjia myöten nuolijalla puhtaaksi ja siksi, että syyskuussa meillä on taas kaksi työssäkäyvää aikuista yhden sijasta. Valehtelisin jos väittäisin, että en ole helpottunut, sillä tuleva muutos on rahallisesti aika huomattava. Lastenhoidon tuki on ollut kuntalisineen nettona noin 500€ kuukaudessa. Samaan aikaan olen kovin voitonriemuinen: me varauduimme, osasimme, pystyimme, jaksoimme! Se, että onnistuu isoissa oman perheen taloudenhallinnan kokonaisuuksien toteuttamisessa on äärimmäisen palkitsevaa. Ja sitten – olen myös vähän haikealla mielellä. 

Nimittäin se, että rahallisesti on helpompi hengittää, tarkoittaa sitä, että perheen pienin aloittaa päivähoidossa. Se on samaan aikaan ihanaa ja raastavaa, riipivää ja riemullista. Huomaan, että tämäkin etappi tuntuu toisen lapsen kohdalla vähän loivemmalta. Me tiedämme, että tästäkin selvitään, me kaikki totumme, lapsi oppii ja nauttii, löytää leikkikavereita ja luotettavia aikuisia. Me saamme syödä lounaamme rauhassa ja juoda kahvimme kuumina. Ja rehellisesti sanottuna vakavan allergiadiagnoosin jälkeen tuntuu hoidon aloittamisen mukanaan tuoma elämänmuutos aikalailla pienemmältä pahalta. 

Kaksi vuotta ja yhden kuukauden päälle pikkuinen sai olla vain kotona, se on pitkä pätkä. Silti sinnikäs ääni nakuttaa päässäni ja huomauttaa, että sehän on myös yksitoista kuukautta vähemmän mitä veljensä sai.  Eihän maailmassa mikään mene tasan, kyllä minä sen järjellä ymmärrän. Kunpa vain sydänkin käsittäisi. 

Me olemme käyttäneet lähestulkoon kaikki säästömme ja astelemme uuteen arkeen lompakko kevyenä, mutta ääriämme myöden täynnä onnea ja iloa, kiitollisuutta siitä, että tämä oli mahdollista. Olemme sanoneet paljon ei, itsellemme ja tietysti välillä myös esikoiselle. Olemme tehneet näkyväksi sen, että usein tässä maailmassa ajan valitsemalla menettää rahaa. Että arvoasteikossa meille aika on rahaa korkeammalla, mutta että arvojen mukaisten valintojen tekeminen vaatii usein vaivaa, joskus epämukavuutta tai ainakin sinnikästä sumplimista, eikä mikään näistä riitä loputtomiin rahan pyörittämässä maailmassa.

On hyväosaisen ihmisen puhetta todeta, että tämä oli arvovalinta, silti sellainen se meille oli. Varauduimme hyvissä ajoin, säästimme ja suunnittelimme tarkasti. Olemme nieleskelleet asuntolainojen korkojen noustessa ja kiittääneet tuuria loistavasta sähkösopimuksesta. Olemme karsineet käytännössä kaikesta mahdollisesta arkisesta ja sitten olemme vaikkapa kieltäytyneet festareista tai pidemmästä reissusta ystävän luo. Silti arkemme on jatkunut hyvänä, turvallisena ja tavallisena. Se on äärettömän suuri onni.

Pian arki jatkuu, toivottavasti edelleen hyvänä, turvallisena ja tavallisena. Taloudellisesti liikkumavaraa on enemmän, mutta ajallisesti vähemmän, ja näin sen on nyt oltava. Aikaa vai rahaa – tuntuu, että vuodesta toiseen pyörimme tämän saman teeman äärellä. Valinta on aina selvä, mutta ei missään nimessä helppo.



maanantai 12. kesäkuuta 2023

Kulunut kuukausi 5/23

Ihanaa:
Synttäriviikonloppu kaikkinensa! Parasta oli, kun äiti leipoi kakun ja mun molemmat isovanhemmat tuli synttärikahveille ja sen lisäksi jokainen sisarusparven palanen oli kotikotona paikalla. Ilta vapaalla oli myös ihana, tarpeellinen ja kauan kaivattu. Toholammilla on sellainen kodin ihmeellinen taika, kuuluvuuden tunne — se ei katoa, vaikka oikeasti paikkakunnalla asumisesta on yli kymmenen vuotta, reilustikin.

Olisi saanut jäädä väliin:
Vähän vaivaa, että tämä juttusarja kuulostanee usein sairauskertomukselta, mutta sellaistapa se lapsiperhe-elo välillä on. Onneksi muutakin, mutta toukokuussa lähinnä sairastelua yksi toisensa jälkeen, vuoronperään ja yhtä aikaakin. 

Olisi voinut ottaa uusiksi: 
Etäpäivät, ja onneksi on mahdollisuus ottaakin! Huhtikuu oli toimistokuukausi, mutta toukokuussa palasin tekemään suurimmaksi osaksi etätöitä ja se on kyllä ihanaa. Se, että työnantaja joustaa ja työt joustaa, on tosi arvokasta.

Niin ja näin:
Aika intensiivinen koko perheen yhdessäolo alkoi syödä naista (ja miestä). Mökkijutut mielessä, työt ja kaikenlaiset toipumiset hengästytti ja sai kaipaamaan väljyyttä monella tapaa. En pidä siitä tunteesta, että virtaus tyrehtyy. 

Parhaat naurut:
Pienempi lapsi puhuu taukoamatta ja ihan koko ajan, jatkuvasti! Uusia sanoja tulee hirmuista vauhtia ja aina me muut ei ihan pysytä perässä. Taas ajattelen mielessäni, että paras ikä ikinä. 
 
Kuukauden kohokohta:
Se, että sain täyttää 31. Elämä on hirmuisen hyvää juuri nyt, täyttä, intensiivistä ja vähän sotkuista, mutta ennen kaikkea hyvää ja ihmeellistä, värikästä ja kaikkien tunteiden kirjomaa. 

Kesäkuulta odotan: 
No sitä väljyyttä! Teen kesäkuun nelipäiväistä työviikkoa ja se tuntuu ihanalta. Puoli viikkoa lomaelämää, puoli viikkoa vähän ryhdikkäämpää. Uskon, että kesäkuusta tulee ihana. Nyt kirjoitan tätä oikeasti ensimmäisenä kesän lämpöiseltä tuntuvana iltana yksin kaupungilla. Lähdin treffeille itseni kanssa, toin yhdelle konjakille ja seuraavaksi vien leffaan. Kävelen kotiin läpi kesäisen kaupungin ja yritän saada mielen ja kropan oikeasti samaan paikkaan ja hengittämään vähän syvempään. 

tiistai 30. toukokuuta 2023

31 ajatusta elämästä

Kirjoitin synttäriviikonlopun jälkeisenä päivänä kuvatekstin, jossa kerroin, että mielestäni on aina vähän mahtipontista kertoa elämässä oppimaansa. Sitten tietysti jaoin yhden luihin ja ytimiin painuneen ajatuksen siitä, että asiat eivät ole joko-tai vaan usein enemmänkin sekä-että ja kerroin,  että tuon ymmärtäminen on tehnyt kulkemisesta kevyempää. Ajatuksen jakaminen sysäsi kuitenkin liikkeelle pohdinnan siitä, että mitä oikeasti olen oppinut, tai mitä elämä on opettanut ja minä sitten ymmärtänyt, heti tai pitkin hampain vasta vähän myöhemmin. Aion siis olla mahtipontinen ja listata nämä asiat! En kaikkia, mutta yhden jokaisen elettyä vuotta kohti. 31 opetusta, olkaa hyvät ja onnea matkaan, lista on aika pitkä. 

1. Ja tästä pääsemmekin suoraan listan ensimmäiseen kohtaan: voit luottaa siihen, että kaikki muuttuu, koko ajan ja jatkuvasti. Ennen pyristelin vastaan, enää en ja se on tehnyt asioista paljon vähemmän väkinäisiä. 
2. Myös sinä muutut, opit, erehdyt ja kasvat, samoin ihmiset ympärilläsi. Näe vaivaa ja tahdo tuntea vanhatkin tuttavuudet tämän hetken silmin asettamatta heitä muinaisiin lokeroihin tai rooleihin.  
3. Aika on oikukasta, häilyväistä, harppauksittain etenevää ja kulussaan armotonta. Ainoa (ja vaikein) tapa pysyä hyvissä väleissä on keskittyä tähän hetkeen. Kerron itselleni jatkuvasti, että "nyt kaikki on hyvin", se auttaa vähän. Kuuntelin myös Eckhart Tollen Läsnäolon voiman ja rehellisesti sanottuna se sai nukahtamaan nopeammin, mutta myös herätti paljon kysymyksiä ja ajatusten alkuja. Luulen, että palaan siihen vielä. 
4. Uskon, että tuolla blogin sivupalkissakin lukee edelleen, että en kykene jättämään huonoa kirjaa kesken. Nykyään pystyn! En mielelläni, mutta tarvittaessa teen sen kyllä ja suosittelen rohkeasti samaa muillekin. Turha tuhlata aikaa sellaiseen, joka ei palvele. Ja nyt en tarkoita haastavia, työtä vaativia tekstejä, vaan niitä sellaisia, joista tulee paha olo tavalla tai toisella. Liian raakaa, pelottavaa tai surullista — anna olla! Jätä toiseen kertaan tai jätä iäksi. 
5. Kananmunia voi aika huoletta syödä päiväyksen jälkeenkin. Sanotaan, että pilaantuneen kyllä tunnistaa ja se pitää paikkansa.  
6. Muistaakseni Julia Thurén kirjoitti alunperin Saara Särmän käsitteestä elämän normihävikki ja otin sen heti omakseni. Elämään kuuluu hävikkiä, jota vastaan ei kannata taistella eikä siitä kannata ruoskia itseään. Oman elämäni normihävikkiä edustaa esimerkiksi kirjaston sakkomaksut. 
7. Älä oleta. Kysy, kerro, pyydä, toivo, kehu, kannusta ja tee tämä kaikki käyttämällä sanoja. Ihmiset eivät lue ajatuksia. Jos kuitenkin luet, on kohteliasta kysyä, ymmärsitkö lukemasi oikein. 
8. Sotku ja lika ovat eri asioita. Puhtaassakin kodissa voi olla sotkuista. 
9. Edelliseenkin liittyen, riman alentamisen opettelu tekee hyvää. Haluan ajatella tämän asian niin, että kun lapset näkevät aikuisen sopeuttavan omaa toimintaansa sen hetken voimavaroihin, käytettävissä olevaan aikaan ja muihin resursseihin, hekin osaavat tarvittaessa tehdä niin. Kun lapseni kasvavat, toivon, että sen sijaan että he pinnistelisivät viimeisillä voimillaan jonkin asian parissa, he olisivat saaneet mallin armon antamisesta itselle. Mallin riittävän hyvästä. Maailma opettaa vaatimukset varmasti, minun tehtäväni on opettaa kuinka niiden kanssa pärjätään. 
10. Huomaa tila. Tila ajatuksen ja toiminnan välissä, tila tunteen ja reaktion välissä. Tuo tila on harkinnalle. 
11. Kivatkin asiat kuormittaa, pohdi kokonaiskuormitusta. Mieti omalta kohdalta, mutta myös koko perheen kannalta: mitä saadaan aikaan kun jokaisen oma lyödään yhteen? Onko tilaa, aikaa ja voimavaroja yhteiselle? 
12. Häpeä syö hapen kaikesta, lopeta se. Ole kokonainen, tule näkyväksi kaikkine puolinesi. Etsi ihmisiä, jotka katsovat sinua lempeästi myös silloin, kun et ole parhaimmillasi. Tee sama muille. Älä odota täydellisyyttä, sillä ei ole mitään tekemistä ihmisyyden kanssa. 
13. Ymmärrä, että seksuaalikasvatus on paljon muuta kuin seksistä puhumista. Se on esimerkiksi sitä, että kutitusleikissä lopetetaan kun toinen tahtoo, ja että välillä varmistat, haluaako toinen jatkaa. Sitä, että ei pakoteta ketään jakamaan haleja ja pusuja. Sitä, että puhutaan asioista oikeilla nimillä, annetaan tarvittava tieto toimia oikein ja myös tarvittava rohkeus vaatia itselleen oikeaa kohtelua. Puhu rajoista ja kunnioita niitä, myös ja erityisesti lasten. 
14. Maailma on kaunis. Huomaa se. Jos et vielä osaa, mieti sitä Pinterestin kuvaa, jossa lukee vapaasti suomennettuna jotenkin näin: "elämme sinisellä planeetalla, jonka ydin on tulta ja jota kiertävä kuu liikuttaa meriä, etkä sinä usko ihmeisiin?" 
15. Ruoalla ei tarvitse olla nimeä eikä sitä tarvitse tehdä reseptistä. Se voi olla kokoelma erilaisia asioita lautasella ja se on ihan ok. 

Vedä henkeä, aikalailla puolivälissä mennään. 

16. Tee asioita myös ihan itse ja yksin. Tee niitä niin paljon, että lopulta et jätä mitään ihanaa tekemättä sen takia, että kukaan muu ei ehdi tai halua mukaan. 
17. Älä pyristele vastaan. Olen tullut siihen tulokseen, että huono päivä voi ihan rehellisesti vain olla huono. Suhtaudu itseesi lempeästi, kuuntele mitä tarvit, jotta voisit mahdollisimman hyvin huonon päivän keskellä, mutta älä lähtökohtaisesti väkisin tieten tahtoen yritä vääntää matalapainetta muuksi. Silläkin on paikkansa ja viestinsä — ja lopulta se muuttuu kyllä. Ehkä jopa nopeammin kun pysähdyt kuuntelemaan minkä viestin se tuo mukanaan. 
18. Jos vauva on tyytyväinen, anna sen olla, älä muuta sen olosuhteita jos ei ole pakko! 
19. Jos taapero leikkii keskittyneesti itsekseen, anna leikkiä. Älä sekaannu, älä liiku.  
20. Jos et ihan ymmärrä, mitä lapsen taideteos esittää, pyydä pientä kertomaan kuvasta ja pian tiedät kysymättä suoraan.
21. Puhu rehellisesti ja kiertelemättä sun kuukautisista. Se on kaikkien etu tässä maailmassa, jonka väestöstä puolet on kohdullisia.
22. Ymmärrä myös, että aina ei tarvitse selittää kaikkea auki. Joskus riittää, että toteat. Omien voimavarojen kustannuksella ei tarvitse yrittää saada toisia ihmisiä ymmärtämään. Aina on niitä, jotka eivät ymmärrä vaikka kuinka selittäisit. 
23. Pyydä palvelua, hyödynnä ammattilaisten osaamista. Kiitä loistavasta asiakaspalvelusta sellaista saadessasi ja molempien päivä paranee varmasti. 
24. Herranjumala, mene ajoissa nukkumaan. Ole aikuinen, näytä mallia. Jatkuva univaje — not cool. 
25. Puhu lapsille siitä, miltä kehossa tuntuu. Miltä tuntuu väsymys, jännitys, missä asuu onni? 
26. Kehu itseäsi lasten kuullen, kehu kumppaniasi lasten kuullen, kerro ystävällisestä kohtaamisesta lasten kuullen. Nappaa pieni kainaloon ja katsokaa teitä yhdessä peilistä ja sano "katso kuinka ihania me ollaan".
27. Pysähdy miettimään, mikä tekee just sun ja teidän arjesta ihanaa. Pienillä asioilla voi olla iso merkitys kokonaisuuden kannalta. Puhukaa ääneen, kysy jokaiselta perheenjäseneltä ja toteuttakaa toiveita mahdollisuuksien mukaan. 
28. Vanheneminen on etuoikeus. 
29. Kun mietit elämän suuria ja vähän pienempiäkin päätöksiä, ajattele myös vähän pidemmälle. Viiden vuoden päähän, kymmenen. Esimerkiksi vauvavuoteen ladataan valtava paino, vaikka ne lapset on kotona aika paljon pidempään. Mieti, miltä toivot elämäsi näyttävän viiden vuoden päästä? Ketä istuu joulupöydässä? 
30. Asioita voi laittaa tietoisesti hetkeksi hyllylle odottamaan. Meillä siellä on ollut lepäämässä esimerkiksi pyrkimys tehdä jotain ihanaa perjantairuokaa alusta loppuun saakka itse, sen sijaan olemme kahlanneet läpi pakastealtaan pizzoja. Nyt kun pienin on kasvanut, hylly tyhjentynee tästä pian ja palautellaan perjantain lempihetki takaisin ohjelmaan. 
31. Listat, nuo elämää selkiyttävät ajatteluni selkärangat. Anna mahdollisuus: kauppalista, ruokalista, lista lahjaideoista ja hyväksi havaituista meikeistä nimi- ja sävytietoineen, lista kirjoista, jotka haluat lukea ja sarjoista jotka tahdot katsoa. Lista onnesta, lista iloista ja inspiraatioista, lista asioista, joista tahdot luopua tai joiden tilan tahdot muuttuvan. Kaunis paperi ja hyvä kynä tai naputa nopeasti puhelimen muistioon. 

Ehkäpä kymmenen vuoden kuluttua luen näitä lempeästi hymähdellen. Terkkuja tulevaisuuteen, toivottavasti olen oppinut paljon lisää. 

perjantai 5. toukokuuta 2023

Kulunut kuukausi 4/23

Ihanaa:
Pääsiäinen! Se oli kaikkea mitä toivoin ja opetti taas vähän lisää tästä elämästä. Olin haaveillut ja suunnitellut innoissani pääsiäisen ruokia, leivottavia ja muita herkuteltavia viikkotolkulla. Edellinen pääsiäinen pötköteltiin kotona koronassa koko porukka ja selvästi oli jäänyt käyttämätöntä inspiraatiota tuhlattavaksi. Suunnittelin täytekakun tekoa, erilaisia salaatteja ja vaikka mitä. Kun pääsiäisloman aika sitten koitti, olin niin väsynyt, poikki ja kertakaikkisesti tyhjää täynnä, että en saanut tehtyä mitään. Töiden aloittaminen vaati veronsa, uuden arjen aloittaminen kampitteli kerta toisensa jälkeen ja lievästi sanottuna pakka oli vähän levällään. 

Oli kuitenkin kovin onnellista huomata, että ei se minun tai kenenkään muunkaan pääsiäinen ole kiinni siitä, mitä on saatu aikaiseksi. Kaupasta saa ja riman voi suosiolla tiputtaa lattialle, aidosti iloitsin siitä, että osasin kuunnella sen hetkistä tilannetta ja yksinkertaisesti vain jättää tekemättä. Ei mikään itsestäänselvyys nimittäin! 

Mummolamatkailussa parasta on se, että tiedämme olevamme tervetulleita vaikka sitten tyhjin käsin. Sivuhuomautuksena todettakoon, että minusta on vähän epäreilua puhua pelkästään mummolasta, meilläkin kun on kourallinen valtavan ihania pappoja. Mummopappala on vähän pitkä, mutta onko parempiakaan ehdotuksia?

Olisi saanut jäädä väliin:
En todellakaan ajattele, että täysi kalenteri on mitenkään tavoiteltava asia, tai että haluaisin vastata kysymykseen kuulumisista, että kiirettä pitää. Huhtikuussa näin kuitenkin oli, puistattaa ajatellakin sitä värikoodattujen tapahtumien sekamelskaa, mikä perhekalenterin auetessa paljastui. Toukokuu on onneksi lomakuukausi! Siten siis, että aikuisilla ei ole mitään ohjattua, hoidetaan vain lapsen harrastukset ja pyritään pitämään kaikki muu minimissä. 

Olisi voinut ottaa uusiksi:
Työporukan illanistujaiset herkisti, nauratti ja piristi pitkäksi aikaa! Vaikka seuraavana aamuna rehellisesti sanottuna kyllä vähän väsytti, kun vaunuttelin lasten kanssa Kipparihallia kohti aamulla ennen kahdeksaa. Onneksi raikas aamuilma piristi ja toivottavasti saadaan merkittyä seuraava kerta kalenteriin pian!

Niin ja näin:
Uusi arki kaikkinensa. On niin paljon yhtä aikaa: innostusta, iloa, väsymystä, kaipuuta, ikävää, vapauden tunnetta, kärsimättömyyttä, tarmoa, puhdittomuutta, sotkua ja opettelua. Huhhuh! Välillä tuntuu, että ainoa lohtu on se, että pian tämäkin sujuu, kaikkeen tottuu, uusikin arki tulee olemaan jossain vaiheessa tavallista arkea. Ja uskon, että kun niin käy, se tuntuu lahjalta. 

Parhaat naurut:
Täytyy sanoa, että oli aika ikimuistoinen ensimmäinen työpäivä. Ehdin istua toimistolla vajaa tunnin, kunnes ilmoitin tyynesti esihenkilölle, että nyt minun täytyy lähteä kotiin, oksettaa. Ja niinhän se teki, aikamoista. Nyt jo naurattaa aikalailla.  

Kuukauden kohokohta:
En oikein voi uskoa tätä vieläkään todeksi, mutta kuin varkain vuosien haave toteutui paljon odotettua nopeammin ja meistä tulee mökkiläisiä! Merenrantatontti, punainen mökki, lasiveranta ja pieni suloinen sauna. Remonttia, uusia perunoita ja kuohuviiniä kirppikseltä ostetuista kristallilaseista. Olen niin onnellinen, että voisin poksahtaa. Ei oikein ole ollut ruokahaluakaan, kaikki on niin uutta ja jännittävää. 

Toukokuulta odotan: 
Ohjelmattomia iltapäiviä ja iltoja, mökkipuuhastelua ja kaikenlaisten aarteiden etsintää! Vähän myös lisää lämpöä, tämä kevät on kylmettänyt luut ja ytimet. 

torstai 20. huhtikuuta 2023

Kevät on saapunut kaupunkiin

Minä kuulen lokit, 
haistan märän maan
– ja minä haistan meren. 

Aamulla aikaisin, kun kaikki muut vielä nukkuvat ja talo on hiljainen, painan ulko-oven kiinni. Kuulen sen tutun, turvallisen loksahduksen ja ajattelen, että siellä sen takana turvassa ovat aarteeni, elämäni. Seison ylimmällä portaalla ja näen, kuinka joutsenet lentävät aurassa. Yksi maailman lohdullisimmista asioista on joutsenet. Joka vuosi ne lähtevät ja joka vuosi ne palaavat, peittävät peltoja harvana, valkoisena pumpulimattona. 

Vedän syvään henkeä. Ilma on raikas eikä enää lainkaan kirpeä. Hiekka rahisee jalkojen alla ja ilmassa leijuu hyvin hienojakoinen harmaa pöly. Se kevään pöly maistuu kielellä ja karhentaa kurkkua, saa räpyttämään silmiä vähän tiheämpään. Tai ehkä se on aamun valo, sillä aurinkokin on kasvanut korkeammalle ja kurottelee jo naapuritalojen kattojen ylle. 

"Nyt se tuli! Kevät!", naapuri huikkaa haltioissaan ja kävelyttää koiraansa eteenpäin. Koira kulkee kevyesti. Tiedän, että naapuri on oikeassa, olen kaivanut pyörän autotallista ja aion pyöräillä töihin. Painan lastenosastolta ostetun pääkallokypärän päähäni ja polkaisen matkaan.

Kevät on saapunut kaupunkiin.