Ihanan arkista

Vihdoin tuntuu, että tämä vasta vaihtunut, uusi vuosi voi alkaa! Jouluviikon alusta saakka perheen seurana roikkunut tautikierre alkaa lopultakin olla tältä erää taputeltu. Kovin on ollut sitkeä pirulainen. Lohduttauduimme sillä, että nyt jos koskaan oli hyvä aika sairastella. Tästä viikonlopusta eteenpäin kalenterissa on ihania asioita, toivon niin, että nyt pysytään terveinä koko porukka! 

Kun voimat alkoivat palata ja mieli kirkastua räkäinfernon jälkeen, on tavallinen arki tuntunut tavallistakin paremmalta. Olen yhdessä esikoisen kanssa riemastunut veriappelsiineista, vuodenajan odotetuin herkku vuodesta toiseen! Mitä verisempi, sen parempi. Rakastan mehuksi puristettuna, risottoon sekoitettuna ja kermaiseksi possetiksi hyydytettynä. Isompi lapsi syö omansa mieluiten lohkoina, perheen pienin pistelisi poskeensa kuorineen päivineen.

Suuren suurta iloa on tuottanut myös ystävältä joululahjaksi saatu pyyheturbaani. En voi käsittää, että tuon yksinkertaisen mutta todella nerokkaan keksinnön hienous selvisi minulle vasta nyt. Toisaalta, kun tarkemmin ajattelen, äitini on tainnut käyttää moista jo vuosikausia. Jospa sitä tässä iässä viimein alkaisi toden teolla ymmärtää, että äiti on, jos ei aina, niin ainakin todella usein, oikeassa. 

Oli miten oli, kuinka helpottavaa on suihkun jälkeen saada märkä, pitkä ja painava reuhka järkevästi pois tieltä. Ei enää puolelta toiselle keikkuvaa, päätä painavaa epäesteettistä jättiläispyyherullaa. Valkoinen pyyheturbaani päässä tulee sellainen kylpyläfiilis ja kaikki arkista kohottava on aina lämpimästi tervetullutta.

Arkista eloa on kohottanut myös puolison kanssa jaettu yhteinen äänikirja. Toisen ystävän suosituksesta aloimme kuunnella Oskari Saaren teosta Petteri Nykky ja Menestyksen tie. Aki Laitinen on lukijana miellyttävä ja kirja kaikkine yksityiskohtineen mukaansatempaava ja mielenkiintoinen. Kuuntelemme kirjaa yhdessä iltaisin ennen nukkumaanmenoa ja tuosta kuunteluhetkestä on tullut kuluneiden päivien odotetuimpia. 

On mukava huomata saapuneensa elämässään sellaiseen vaiheeseen, että kirjojen kutsu kuuluu taas selvemmin. Pienimmän kasvaessa tilaa vapautuu niin päivistä kuin ajatuksistakin. Olen tietoisesti pyrkinyt kiinnittämään huomiota siihen, millä sitä tilaa täytän. Kirjoittaminen tuntuu suorastaan riemukkaalta ja lukeminen pala palalta enemmän omaan itseensä asettumiselta erilaisten vauvavaiheiden ja -vaihelujen jälkeen. 

On helpottavaa luopua ja päästää irti, konkreettisesti esimerkiksi lakata seuraamassa Instagramissa erityisesti vauva-aikaan tai imetykseen liittyvää sisältöä. Samaan tahtiin kun elämä muuttuu ja tietyt vaiheet jäävät taakse, oma kiinnostus niitä kohtaan luonnollisesti hälvenee. Muutos tuntuu piristävältä, kevyeltä. Tunne uudenlaisesta elämästä siten, että tämä kaikki neljän hengen perheenä on jo aika tavallista ja normaalia, on tervetullutta. 

Tervetulleeksi toivotan terveyden lisäksi myös kaiken arkisen ihanan! Pitkien, venyvien ja ryhdittömien päivien jälkeen tavalliset päivät tuntuvat erityisiltä ja aamukahvikin paremmalta hajuaistin kanssa. 

Sittenkin hitaammin

Ulkona tuiskuaa täysi talvi, oikeastaan aluillaan vasta, mutta sielu elää varovasti jo kevättä. Hassusti ajattelen joulun täysin omana vuodenaikanaan. Mielessäni se alkaa marraskuun alusta ja päättyy tapaninpäivään. Tapaninpäivästä alkaa talvi, joka kestää mielialasta (ja säätilasta) riippuen tammikuun alkuun, sen puoliväliin tai oikein runsaslumisena vuonna jopa tammikuun loppuun. Tämän minitalven jälkeen alkaa sisäisessä kalenterissani kevät, joka jatkuu aina vappuun saakka. Kesä ajoittuu vapun jälkeisestä ajasta heinäkuun loppuun, ehkä elokuun ensimmäiselle viikolle, mutta missään nimessä syksy ei mielessäni malta viivytellä pidempään ensimmäisiä merkkejään vuoden kauneimmista päivistä.

Uuden ajan vaihtuminen herättää aina tunteen mahdollisuudesta. Mahdollisuudesta aloittaa uudelleen, pysähtyä ja vetää vähän syvempään henkeä – ryhtyä uudella tavalla uudelleen. Vuoden vaihtuminen on kerta toisensa jälkeen inspiroiva, katseen uudelleen suuntaamiseen mahdollisuuden tarjoava tapahtuma.

On kovin helppoa hypätä mukaan Uuden Elämän lupaajien matkaan ja ryhtyä listaamaan lupauksiaan, parantamaan taas yhden vuoden aikana repsahtanutta elämää sen jokaisella osa-alueella – kunnianhimoisesti tavoitella parempaa, enemmän ja nopeammin. Muuttua uudeksi ihmiseksi, uupua, pettyä ja palata epäonnistumista tuntien vanhaksi omaksi itsekseen. 

Entä jos tänä vuonna kokeilisikin haluta

vähemmän 

hitaammin

lisäten jo hyväksi todettua,

keskittyen enemmän niihin asioihin joita jo rakastaa, jotka tekevät nyt jo hyvää.

Kääntäen katseensa kaikkeen siihen hyvään, mitä elämässä on tänään.

Kiittäen itseään kaikista niistä matkoista, tallatuista poluista, käännetyistä kivistä ja ihmisenä eletyistä päivistä huomaten, että vanha oma itse on joka päivän jälkeen automaattisesti uudenlainen, pinnistelemättäkin.

Elämä tapahtuu,

ja sen eläminen päivä kerrallaan riittää.

Mennyt ja tuleva

En tiedä johtuiko menneiden vuosien illuusio ajan kulumattomuudesta omasta iästä, esikoisen iästä kouluvuosien alkamisen jälkeen vai mistä ihmeestä, mutta nyt se on kyllä kaikonnut. Kun tulin uudelleen raskaaksi ja aloin odottaa kuopustamme, aika on todellakin kulunut. Välillä sekunti sekunnilta hengitellen, välillä nopeasti silmissä vilisten, rauhaisinakin päivinä vääjäämättä edennyt.

Kaikista eniten kuitenkin on muuttunut oma suhtautumiseni, ja se jos mikä tuntuu suurenmoiselta lahjalta. Sanoin ystävälle, että tässä elämänvaiheessa uuden äärellä olen elänyt hetkessä enemmän kuin koskaan. Tarttunut tiukasti, tarkastellut hartaudella ja yksinkertaisesti kieltäytynyt luovuttamasta kalliita ja ainutlaatuisia hetkiä eilisen haikeudelle tai huomisen huolelle. Ajan kuluminen ja kaiken ohikiitävyys tuntuu painona jossain vatsanpohjassa ja sydämen seutuvilla. Se paino ei ole painostava, vaan enemmänkin lempeästi olemassaolostaan muistuttava, elämään maadoittava. 

Aikaan liittyy mielessäni aina kiinteästi myös tilan käsite. Resursseja on rajallisesti ja niin on myös tilaa. Tilaa mielessä, sielussa, kodissa, haaveissa — missä vaan! Olen hämmästynyt siitä, kuinka paljon tilaa vapautui toisen lapsen syntymän jälkeen. Pieni ihminen ja uusi elämä ovat tottakai jo itsessään intensiivisiä, taaperon touhut kertoimella kaksi tai kolme. Mutta kaikki se vuosien edeltävä pohtiminen, pelon mukana kantaminen ja tunne keskeneräisyydestä, ne veivät aivan valtavasti tilaa. Vaikka asian tiedosti, keveytyneen askeleen tuntu hämmästyttää silti. 

Jos sanoisin rohkeasti ja ilmaisisin itseäni yleensäkään tähän tapaan, sanoisin että olo on kahleista vapaa, niin kömpelöltä ja suuhun sopimattomalta kuin se kuulostaakin. Ja koska en voi lukea edellistä lausetta tuntematta pientä puistatusta, yritän uudelleen. Olo on kevyt, mieli on kevyt. Se raskas tunne, jonka jo olin sommitellut tunnusomaiseksi piirteekseni, on liukunut olemattomiin. Tilalle hiipinyt kepeyden ja soljuvuuden tunne on sellainen samanlainen, joka syntyy kun saa jonkin raskaan, ikävän ja kohtuuttomia ponnistuksia vaativan sitkeän urakan loppuun. Sellaisen, jota ei oikeastaan haluaisi edes tehdä, mutta se on välttämätöntä eikä eteenpäin pääse ilman.

Hartiat laskeutuvat alas ja yhtäkkiä sitä seisoo tukevasti omilla jaloillaan elämää pelkäämättä. Kaiken käsittää valmiiksi ymmärtäen, että niin ei oikeasti koskaan ole — liekö sen suurempaa vapautusta.  

Muistiinpanoja joulusta

Voi joulu! Ehkä parasta ennen ja juuri jälkeen, kun kaikki on jo takana päin. Silloin kun hartiat on laskeutuneet ja sielu hymyilee kaikesta siitä perhesekoilusta, lähimpien lämmöstä ja lasten pitelemättömästä riemusta. 

Vuosi vuodelta oma rima laskee, vaatimusten määrä pienenee ja ote kaikkeen höllentyy. Se on ihanaa! Tekee mieli huokaista ja taputtaa itseään olalle, hyvä tyttö. Pikkuhiljaa. Tänä jouluna lupasin itselleni (ja puolisolle), että nautitaan vaan. Ja niin tehtiin! Opittiin, että joulu tulee vaikka saunaa ei pesty tai mattoja tuuletettu. Tuntui vähän pelottavalta, mutta vielä enemmän vapautukselta. Pyristellä irti sellaisesta, joka ei palvele vaan painaa vaan. 

Ensimmäistä kertaa koskaan vietettiin aatto omassa kodissa. Ei yhtään autoon änkeämistä, ei ajettua kilometriä, ei paikasta paikkaan kiertelyä. Saapumisten ja lähtemisten sijaan saimme toivottaa tervetulleiksi ja luulenpa sen olleen paras päätös pitkään aikaan. 

Pohdiskelin, että olenkohan valmis päästämään joulusta irti ollenkaan. Yleensä tulee aika pian pyhien aikana tunne siitä, että nyt riittää, olen saanut kylliksi. Nyt tuota tunnetta ei kuulunut, mutta päätin luottaa prosessiin. Aina se on tullut, tulee varmasti nytkin. Ja niin kävi! Tänä aamuna heräsin joulusta kylläisenä. Nyt olen valmis pakkamaan tontut laatikkoon, rakkaudella viikkaamaan punaisen esiliinan ja perhepyjamat, paljastamaan puhtaan pöydän  joululiinan alta.

Kävelen, ajattelen

Syksy on tänä vuonna tuonut mukanaan lukemattomat vaunulenkit. Pieni ihminen nukkuu tällä hetkellä päiväunensa vain vaunuissa, siispä minä kävelen. Kävelen ympäri kaupunkia ja rakastan sitä askel askeleelta enemmän. Askel askeleelta hartiat laskeutuvat ja mieleen tulee tilaa. Tuntuu, että tilaa on enemmän kuin vuosiin enkä halua enää koskaan luovuttaa sitä tilaa muulle.

On aika pelottavaakin huomata, kuinka erilaisilta omat ajatukset kuulostavat kun niitä näin rauhassa ehtii kuunnella. Aivan kuin ne pikkuhiljaa astuisivat esiin kohinan alta, ensin hitaasti ja vähän arastellen, sitten huomion saatuaan vakaammin, päättäväisin askelin. Ikään kuin että nyt kun kuuntelet, kuuntele sitten huolella ja todesta ottaen. Sen yritän tehdä, vaikka kaikki paljastunut ei aina niin kaunista ja helppoa olisikaan. 

Ilmassa tuoksuu märän ja makean imelä maan tuoksu. Kuulen, kuinka joku leikkaa viimeisen kerran nurmikon ja jossain joku on sytyttänyt takan. Ilma on viileä ja vähän kirpeä. Kävellessä tarkenee hyvin, mutta pysähtyessä vilu valuu väristyksinä vaatteiden alle. Rakastan syksyä, kaikkea siinä. Minua ei vaivaa sade, ei hiipivä hämärä. 

Näissä syksyn tuulissa minä elän, 

ja ajattelen. 

Elokuussa, kun synnyit

Olen riekale ja ruvella, hauras ja silti elämäni voimissa. Toipilas, mutta täynnä tunnetta. Minä tekisin lasteni puolesta mitä vain, tämänkin kaiken uudelleen, hetkeäkään epäröimättä. 

Rakastan vauvaa, hän on ihana ja tuoksuu jumalaiselta. Rakastan esikoista, hän on ihana ja tuoksuu jumalaiselta. Vauva on koko ajan lähellä, imetän ja nukumme nenät vastakkain. Esikoinen on fyysisesti kauempana ja minulla on häntä ikävä. 

Otimme hänelle patjan huoneemme lattialle, tuntuu oikealta nukkua koko perhe yhdessä. Olemme vielä niin uusia näin, enkä halua olla kaukana kenestäkään. Minussa on niin paljon rakkautta, että välillä en tiedä minne sen laittaisin. Se tulvii yli ja itken onnesta. Perheellämme on tälle tunteelle sanat joiden merkityksen jokainen tietää: rakkaustankki tulvii yli.

Pelkään ja samalla olen onneni kukkuloilla. Haluan käpertyä tänne pesään, vetää rakkaat lähelleni ja samalla kirmata raskauden raskaudesta vapaana ja sitten en kuitenkaan. Sen aika tulee vielä. Mutta mieleni otan pala palalta ilolla takaisin! Tuntuu, että on tilaa rakastaa aviomiestäkin eri tavalla. Rakkautemme ei koskaan ole ollut näin suurta ja vahvaa. 

Se rakkaus kietoo minut syliinsä, kannattelee heikkoa keskivartaloani ja antaa horjuvalle askeleelle tuen. Minä tunnen sen kaiken siinä, kuinka hän katsoo minua. Tunnen sen kosketuksessa, jonka saan lohduttamaan kivun hetkellä ja kertomuksessa, jossa hän valvoi tunteja vuoteeni vierellä silittäen kivusta sekopäistä, lainkaan nukkumatta. 

Nyt me teemme tämän yhdessä,

me olemme perhe. 

Minä rakastan perhettäni. Onneni on niin suurta, että sen edessä tekee mieli kumartaa, antaa uhrilahjaksi litroittian suolaista vettä ja kiittää kaikkia tämän maailman jumalia. 

Me teimme tämän. 

Toisella kertaa

Meille tulee vauva, ihan pian. 

Olen kovin onnellinen tästä raskaudesta ja siitä, että uskalsimme sittenkin toivoa toisin. Kaikki on ollut toisella kertaa kovin erilaista, vaikka odotus kulkee liki päivälleen samaa rataa alkuraskauden pakkasista lopun helteisiin ja vihreästä raskaaseen luontoon. Kahtena jouluna, kahdeksan vuoden välein, olemme saaneet lahjaksi kertoa vauvasta läheisille.

Kun kirjoitan, että kaikki on ollut toisella kertaa kovin erilaista, en tarkoita rajumpaa pahoinvointia tai huonompia veriarvoja, vaan sitä, miltä kaikki on tuntunut. Tällä kertaa kanssani on kulkenut lempeä, hentoisen kokemuksen ääni, joka on tehnyt kaikesta pehmeämpää ja mielelle helpompaa.

Se ääni on kertonut kaikki ne asiat, jotka olisin halunnut ensimmäisellä kerralla kuulla. Se on maalannut maiseman hieman utuiseksi, hidastanut ajan ja silittänyt hiljaa.

Se ääni on osannut nyt kertoa, että pintaan tavallista suuremmalla voimalla puskeva herkkyys on vauvaa varten, se vain samalla ulottuu kaikkeen muuhunkin elämään. Samalla se muistuttaa, että tämä menee ohi - kaikki tässä menee aikanaan ohi. Tuo ajatus on ollut välillä ainoa lohtu, välillä haikea henkäys siitä kaipauksesta, jonka aavistan taas tulevan. 

Se ääni on opettanut minua hahmottamaan, että nyt muutos ei ole niin perinpohjainen, ei niin repivän kivulias eikä yksinäinen. Minä olen jo äiti, minulla on jo perhe ja ihmisillä lähelläni on myös omia lapsia. Me saamme tähän perheeseen yhden rakastettavan lisää. Tällä kertaa rinnalla on myös kulkenut aviomies, joka on jo valmiiksi isä.

Me ikään kuin olemme muuttuneet jo, nyt muovaudumme uudelleen. Uskallan väittää, että tämä ei ravisuta peruskalliota niin valtavalla voimalla, käännä horisonttia ylösalaisin tai muuta sitä kaikkea, minkä itsestämme tai toisistamme tiesimme. 

Muovautuminen on lempeämpää, 

ja minä pidän lempeästä.