Kävelen, ajattelen

Syksy on tänä vuonna tuonut mukanaan lukemattomat vaunulenkit. Pieni ihminen nukkuu tällä hetkellä päiväunensa vain vaunuissa, siispä minä kävelen. Kävelen ympäri kaupunkia ja rakastan sitä askel askeleelta enemmän. Askel askeleelta hartiat laskeutuvat ja mieleen tulee tilaa. Tuntuu, että tilaa on enemmän kuin vuosiin enkä halua enää koskaan luovuttaa sitä tilaa muulle.

On aika pelottavaakin huomata, kuinka erilaisilta omat ajatukset kuulostavat kun niitä näin rauhassa ehtii kuunnella. Aivan kuin ne pikkuhiljaa astuisivat esiin kohinan alta, ensin hitaasti ja vähän arastellen, sitten huomion saatuaan vakaammin, päättäväisin askelin. Ikään kuin että nyt kun kuuntelet, kuuntele sitten huolella ja todesta ottaen. Sen yritän tehdä, vaikka kaikki paljastunut ei aina niin kaunista ja helppoa olisikaan. 

Ilmassa tuoksuu märän ja makean imelä maan tuoksu. Kuulen, kuinka joku leikkaa viimeisen kerran nurmikon ja jossain joku on sytyttänyt takan. Ilma on viileä ja vähän kirpeä. Kävellessä tarkenee hyvin, mutta pysähtyessä vilu valuu väristyksinä vaatteiden alle. Rakastan syksyä, kaikkea siinä. Minua ei vaivaa sade, ei hiipivä hämärä. 

Näissä syksyn tuulissa minä elän, 

ja ajattelen. 

Elokuussa, kun synnyit

Olen riekale ja ruvella, hauras ja silti elämäni voimissa. Toipilas, mutta täynnä tunnetta. Minä tekisin lasteni puolesta mitä vain, tämänkin kaiken uudelleen, hetkeäkään epäröimättä. 

Rakastan vauvaa, hän on ihana ja tuoksuu jumalaiselta. Rakastan esikoista, hän on ihana ja tuoksuu jumalaiselta. Vauva on koko ajan lähellä, imetän ja nukumme nenät vastakkain. Esikoinen on fyysisesti kauempana ja minulla on häntä ikävä. 

Otimme hänelle patjan huoneemme lattialle, tuntuu oikealta nukkua koko perhe yhdessä. Olemme vielä niin uusia näin, enkä halua olla kaukana kenestäkään. Minussa on niin paljon rakkautta, että välillä en tiedä minne sen laittaisin. Se tulvii yli ja itken onnesta. Perheellämme on tälle tunteelle sanat joiden merkityksen jokainen tietää: rakkaustankki tulvii yli.

Pelkään ja samalla olen onneni kukkuloilla. Haluan käpertyä tänne pesään, vetää rakkaat lähelleni ja samalla kirmata raskauden raskaudesta vapaana ja sitten en kuitenkaan. Sen aika tulee vielä. Mutta mieleni otan pala palalta ilolla takaisin! Tuntuu, että on tilaa rakastaa aviomiestäkin eri tavalla. Rakkautemme ei koskaan ole ollut näin suurta ja vahvaa. 

Se rakkaus kietoo minut syliinsä, kannattelee heikkoa keskivartaloani ja antaa horjuvalle askeleelle tuen. Minä tunnen sen kaiken siinä, kuinka hän katsoo minua. Tunnen sen kosketuksessa, jonka saan lohduttamaan kivun hetkellä ja kertomuksessa, jossa hän valvoi tunteja vuoteeni vierellä silittäen kivusta sekopäistä, lainkaan nukkumatta. 

Nyt me teemme tämän yhdessä,

me olemme perhe. 

Minä rakastan perhettäni. Onneni on niin suurta, että sen edessä tekee mieli kumartaa, antaa uhrilahjaksi litroittian suolaista vettä ja kiittää kaikkia tämän maailman jumalia. 

Me teimme tämän. 

Toisella kertaa

Meille tulee vauva, ihan pian. 

Olen kovin onnellinen tästä raskaudesta ja siitä, että uskalsimme sittenkin toivoa toisin. Kaikki on ollut toisella kertaa kovin erilaista, vaikka odotus kulkee liki päivälleen samaa rataa alkuraskauden pakkasista lopun helteisiin ja vihreästä raskaaseen luontoon. Kahtena jouluna, kahdeksan vuoden välein, olemme saaneet lahjaksi kertoa vauvasta läheisille.

Kun kirjoitan, että kaikki on ollut toisella kertaa kovin erilaista, en tarkoita rajumpaa pahoinvointia tai huonompia veriarvoja, vaan sitä, miltä kaikki on tuntunut. Tällä kertaa kanssani on kulkenut lempeä, hentoisen kokemuksen ääni, joka on tehnyt kaikesta pehmeämpää ja mielelle helpompaa.

Se ääni on kertonut kaikki ne asiat, jotka olisin halunnut ensimmäisellä kerralla kuulla. Se on maalannut maiseman hieman utuiseksi, hidastanut ajan ja silittänyt hiljaa.

Se ääni on osannut nyt kertoa, että pintaan tavallista suuremmalla voimalla puskeva herkkyys on vauvaa varten, se vain samalla ulottuu kaikkeen muuhunkin elämään. Samalla se muistuttaa, että tämä menee ohi - kaikki tässä menee aikanaan ohi. Tuo ajatus on ollut välillä ainoa lohtu, välillä haikea henkäys siitä kaipauksesta, jonka aavistan taas tulevan. 

Se ääni on opettanut minua hahmottamaan, että nyt muutos ei ole niin perinpohjainen, ei niin repivän kivulias eikä yksinäinen. Minä olen jo äiti, minulla on jo perhe ja ihmisillä lähelläni on myös omia lapsia. Me saamme tähän perheeseen yhden rakastettavan lisää. Tällä kertaa rinnalla on myös kulkenut aviomies, joka on jo valmiiksi isä.

Me ikään kuin olemme muuttuneet jo, nyt muovaudumme uudelleen. Uskallan väittää, että tämä ei ravisuta peruskalliota niin valtavalla voimalla, käännä horisonttia ylösalaisin tai muuta sitä kaikkea, minkä itsestämme tai toisistamme tiesimme. 

Muovautuminen on lempeämpää, 

ja minä pidän lempeästä.

Tämä kesä on lahja

Tämä kesä on lahja, siltä se tuntuu.

Lahja kaikille kevään runtelemille, palasiaan keräileville ja suurta huolta tunteville. Lahja ikävöiville ja lahja yksinäisille.

Aivan kuin luonto kiittäisi tavallaan: ojentuisi kohti ja kietoisi meidät lämpöönsä, upottaisi silmiä särkevän kirkkaisiin väreihinsä ja huumaavaan juhannuksen tuoksuun. Tuo tuoksu on ilmassa vain hetken, ja se hetki on juuri nyt.

En tiedä onko kesä koskaan tuntunut yhtä paljon kuin se nyt tuntuu. Kesä ei koskaan ole ollut niin paljon kesä kuin se nyt on.

Kesä on kaikkialla, ihon alla ja syvällä sielussa. Se on hiekkana hiuksissa, aurinkorasvan tahmana pienen ihmisen iholla ja lokkien kirkunana iltayössä auringon edelleen paistaessa.

Tämä kesä on lahja.

(Harhaisesta) hallinnan tunteesta

Luultavasti joku on sanonut, että remontti tuo ihmisistä esiin uusia puolia. Havaintojeni mukaan remontti myös vahvistaa jo olemassa olevia. Olen nimittäin havainnut hallintaa kaipaavan puoleni puskevan esiin yhä voimakkaammin.

On pelottavaa tehdä jotain ensimmäistä kertaa, ja on erityisen pelottavaa tehdä asioita, joista ei tiedä kaikkea. Ja kun sanon kaikkea, todella tarkoitan kaikkea. Haluaisin tehdä päätökset niin, että tiedossani olisi asian jokainen puoli ja kulma, tarkat kustannukset sekä jokaisen vaihtoehdon plussat ja miinukset siistiin taulukkoon listattuna. Voitte arvata, että tämä ei tässä remppahommassa aina onnistu ja yllätyksiä tulee. Tämän hyväksyminen on ollut yllättävän vaikeaa ja se on käynyt viime aikoina vähän mielen päälle.

Remontin ulkopuolisessa elämässä olen kehittynyt, voi kyllä. Ennen vakavissani harkitsin poistumista balettitunnilta ennen lopun hyppysarjaharjoituksia. Edelleen otsalle kohoaa kylmä hiki ja sydän läpättää kuin olisi lähdössä rinnasta lentäen ulos, mutta enää en vakavissani suunnittele pakoa. Tuntematonta kohti! Ei haittaa vaikka ei osaa.

Tämän remonttiprojektin suhteen pelissä on kuitenkin aika paljon enemmän (rahaa) kuin ylpeyteni ja nilkkojen riittävät ojennukset. Kirjoitan listoja, lasken budjettia ja pikkuhiljaa olen rohkaistunut kuvittelemaan arkeamme uudessa kodissa. Tuntematonta kohti! Ei haittaa, vaikka ei osaa.

Uuden äärellä

Olen uskomattoman helpottunut vuoden 2019 jäätyä taakse. En tiedä tuntuuko vain minusta siltä, että en ole mielipiteeni kanssa yksin? Aivan kuin olisin kuullut poikkeuksellisen monesta suusta uupuneen helpottuneita huokauksia siitä, että tavallista ankarampi vuosi vaihtui.

Ankaralta se tuntui minustakin. Olo oli loppuvuodesta niin jyrän alle jäänyt, että tämä vuoden vaihtumisen mukanaan tuoma raikkaus ja tunne uuden alkamisesta on enemmän kuin tervetullutta.

Vuosi on pitkä aika, ja tietysti siihen mahtuu paljon hyvääkin. Nimittäin vuoden viimeisinä päivinä ostimme asunnon! Ensimmäisen ikioman ja remonttia vaativan, vaikka toki etsintää aikanaan aloitellessa sovimme, että remppahommiin emme sitten varmasti ryhdy.

Siispä Arki silittää aivoja goes remontti! Enemmän postikortteja matkalta työmaasta kodiksi tulee varmastikin Instagramin puolelle, mutta jonkin verran ajattelin kirjoitella kuulumisia myös tänne blogiin.

Päässä surisee vaihtuvat suunnitelmat yötä päivää, herään kirjoittamaan asioita ylös yölläkin ja ääniviestein annan niitä vuorokaudenajasta riippumatta tiedoksi myös aviomiehelle. Leka alkaa toden teolla heilua sitten maaliskuun alkupuolella. Olo on innostunut, malttamatton ja onnellinen. Tästä tulee hyvä koti,
ja hyvä vuosi.

Ps. Muuttomatka ei ole kovin pitkä, tuleva koti sijaitsee nykyisen takapihalla. Suunnittelin jo vetäväni pulkalla laatikoita uuteen kotiin tuosta tien yli!

Jos sittenkin kiittäisin

Kävin kuluneella viikolla kampaajalla. Kävin on ehkä vähän hassu sana, sillä viivyin puunattavana yli kolme tuntia! Kolmessa tunnissa ehtii jutella monenlaista, vaikka suurimman osan ajasta olisikin onnellisesti hiljaa hiustenkuivaajan huristessa.

Tähän väliin täytyy sanoa, että jännitän aina ihan kauheasti kampaajan kaltaisia tilanteita: hierontaa, kasvohoitoa.. Mitä jos pitää puhua jatkuvasti? Mitä jos pitää puhua säästä koko ajan? Nyt ei onneksi tarvinnut, kampaajani oli aivan ihana tyyppi, lämmin ja lempeä.

Puhuimme vähän kaikenlaista ja myös lapsiperhejuttuja kun kävi ilmi, että kummallakin oli perheessä yksi lapsi. Sitten kävi ilmi muitakin yhtäläisyyksiä unen(puutteen) ja muiden haasteiden osalta. Tilanne oli kovin omituinen, hellän haikea kun elämää taaksepäin muistelemme, mutta myös hirmuisen hauska. Kun toinen on kokenut saman, voi yhdessä nauraa pimeimpäänkin muistoon vähän valoa.

Puhuimme siitä, kun lapsi ei nuku kokonaisia öitä, ja siitä, kuinka koko sanonta aiheuttaa naurunpyrskähdyksiä siinä vaiheessa kun lapsi täyttää neljä, viisi.. Puhuimme allergioista ja atopiasta. Siitä, että päivääkään ei vaihtaisi, mutta lukemattomat mustat ja loputtoman pitkät yksinäiset yöt. Ne yöt, joina koko muu maailma tuntui nukkuvan.

Puhuimme siitä, kuinka valvominen ja väsymys ei ole mikään kilpailu vanhempien kesken, mutta silti tuntuu joskus vaikelta avata suunsa ja kertoa oman perheen valvomisista. Se usein johtaa siihen, että lohdutat keskustelun toista osapuolta ja ikäänkuin annat luvan hänellekin olla väsynyt, koska tottakai saa olla ja saa sanoa! Sillä niin se oikeasti on. Uskon myös, että ei väsymystään voi koskaan oikein selittää toiselle, se on subjektiivinen kokemus ja jokaisella ikioma.

Kertoilimme myös arjen tarinoita. Niitä sellaisia, joissa muut äidit ja vauvat menivät vauvauintiin tai perhekerhoon ja samaan aikaan itse istui kotona jumppapallon päällä ja pomputteli vauvaa sylissä. Missään muualla kun ei loputon itku loppunut. Ehkä jos olisi päässyt sinne uimahallin pukkariin tai kerhon eteiseen asti, ehkä silloin olisi saanut tietää, ettei ollut öisinkään yksin maailmassa.

Koko tämän kertomuksen tärkein asia tulee nyt tässä, tutusti monen mutkan ja pitkän alustuksen jälkeen. Kampaajani sanoi muistinivaraisesti suunnilleen seuraavaa:

"Liian usein sitä miettii niitä asioita, joita voisi tehdä vielä paremmin. Liian harvoin sitä tulee mietittyä, että vitsi me naiset ollaan kyllä aika mahtavia, ollaan selvitty vaikka mistä! Pitäisi enemmän taputtaa itseään ja kaveriaan olalle, että hei, oot tosi hyvä äiti ja oot pärjännyt tosi hyvin, vaikka on ollut tosi rankkaa." 

Kuinka viisasta, rohkeaa ja totta.

Kuinka usein ajatus kallistuukaan sille raiteelle, jossa tuntee huonommuutta ja epäonnistumista öiden rikkonaisuudesta ja kamppailusta ihojuttujen kanssa. Jospa sitä voisikin ajatella tämän asian niin, että hitsi, vaikeaa on ja on ollut, mutta hienosti pärjään ja muistaa kehua äitikaveriakin enemmän! Pienet sanat, aivan valtava merkitys.

Muistaakseni Asta Raami kirjoitti intuitiota käsittelevässä kirjassaan, että valittu näkökulma luo totuuden. Jospa kiinnittämällä huomiota valitsemaansa näkökulmaan alkaisi pikkuhiljaa kertoa erilaista tarinaa itselleen. Ei öitään valvovan, vaan haasteista huolimatta ihan hyvin pärjäävän äidin tarinaa.