Asumisesta

Kun etsimme ensimmäistä omaa kotia, listasimme toiveisiin sellaisen pohjaratkaisun, jossa neliöt olisivat yhteisissä tiloissa. Kompaktit makuuhuoneet, kaksi vessaa ja toivottavasti takka. Avoimesta tilastakin haaveiltiin, listassa taisi lukea olohuoneen korotettu katto. Juuri sellaista kattoa ei saatu, sen sijaan saatiin koko seinän mittaiset ikkunat ja ainutlaatuinen tunnelma elämästä puiden latvoissa. Toivoimme keittiöön ratkaisua, jossa se ikäänkuin olisi samassa tilassa, mutta kuitenkin erillinen. Avokeittiötä emme halunneet. Perheessä kokkausvuorossa oleva hyvin usein kuuntelee musiikkia, kirjaa tai podcastia. Kokkausrauha on listallamme aikamoista ylellisyyttä!

Toivoimme myös jonkinlaista omaa pihaa, saunaa ja sitten eniten jotain sellaista, mitä on vaikea kuvata sanoin. Tuo vaikea kuvattava liittyy siihen hetkeen, kun astuu tilaan. Mitä tila ilmentää? Onko siinä henkeä, luonnetta, tunnetta jatkumosta? Kun astuu kynnyksen yli, aistiiko tuntua kodista ja sielusta, onko kerroksia ja persoonaa? Rehellisesti sanottuna en näe meitä koskaan asumassa uutuuttaan kiiltelevässä, pakasta vedetyssä kodista. Ne eivät kaikessa upeudessaan ole meitä varten. 

Olemme viime aikoina, erityisesti toisen lapsen synnyttyä, pyöritelleet paljon ajatuksiamme ja toiveitamme asumisesta, ja ajasta. Mielestäni näitä kahta ei oikeastaan voi erottaa toisistaan vaan ne kietoutuvat yllättävänkin tiiviisti toisiinsa. Asuminen on jokapäiväistä elämää, se on kaikkea sitä, mitä kodin seinien sisällä ja ulkotiloissa tapahtuu. Ja kaikki se vaatii aikaa. Asuminen on lepäämistä, pesiytymistä, palautumista – ja jokapäiväistä työtä.

Kiinnittämällä huomiota siihen miten asuu, tulee väkisinkin kiinnittäneeksi huomiota myös siihen, minkä verran aikaa koti vie. Onko kodille annettu aika ilolla lahjoitettua vai nihkein mielin hammasta purren luovutettua?  Olemme kyselleet itseltämme ja toisiltamme, kuinka paljon haluamme antaa aikaa kodille. Mitä annetun ajan ehdottomasti pitää pitää sisällään, mistä nautimme ja toisaalta taas, mitä emme missään nimessä tahdo? Mitä toimintoja varten lahjoitamme ilolla ja mitkä nihkeät aikasyöpöt haluamme poistaa tai ainakin pitää mahdollisimman vähänä? 

Esimerkiksi puutarhassa kuopsuttelu on meille kaikille kovin rakasta puuhaa, mutta emme kuitenkaan jaksaisi hoitaa valtavia määriä istutuksia. Hommasta katoaisi kaikki hohto ja varkaiden nyppiminen tomaateista alkaisi maistua liikaa työltä, näin luulen. Alakerran terassin istutuslaatikot ja parvekkeen viljelmät riittävät mainiosti (ja kun vauva tuli taloon, pari viime vuotta nekin ovat olleet vähän liikaa).  Ruohoa on kiva leikata, mutta taloyhtiön yhteisen pihan hoitovuorot riittävät, emme haaveile tällä hetkellä isosta, kokonaan omin voimin hoidettavasta nurmikentästä. 

Napakat neliöt antavat anteeksi siivoukseen käytettävässä ajassa, mutta ottavat takaisin tarpeena käydä säännöllisesti läpi kaapit, laatikot ja kaikki kodin kätköt. Toisaalta, tavaramäärän kohtuullisena pitäminen helpottaa kyllä ihan kaikkea elämää. Pidän myös siitä, että kotona ollaan oikeasti yhdessä. Elämä tapahtuu yhteisissä tiloissa. Usein onkin niin, että vietämme aikaa samassa tilassa, mutta jokainen puuhaa omiaan. Nämä hetket ovat asumisen lempihetkiäni! Ihanaa on myös se, että jokaiselle perheenjäsenelle löytyy paikka niitä hetkiä varten, kun haluaa vetäytyä omaan rauhaan. 

On myös aika pysäyttävää pohtia kodin

tavaraa työn kautta. Kun tuo kotiin jotain uutta, tuo mukanaan myös lisää tehtävää työtä. Jos ostaa uuden parin kenkiä, sitoutuu myös antamaan sen määrän aikaa, mikä kuuluu niiden huoltamiseen, kausivarastointiin ja suutarille kiikuttamiseen. Käsinpesua vaativan neuleen mukana ovesta luikahtaa mukana varaus antaa aikaa hellävaraiselle ja sopivan lämpöiselle nyrkkipyykille, ehkäpä täytyy ostaa myös sopiva pyykinpesuaine. Kun säilytystilat on rajalliset, joutuu jatkuvasti tietoisesti rajaamaan sisään tulevan tavaran (ja työn) määrää. 

Kaikkien näiden monipolkuisten pohdintojen jälkeen olemme tulleet siihen tulokseen, että vaikka välillä näiden seinien sisällä on aika ajoin hieman tiivistä ja monenlaisia asumisen haaveita riittää, tämän kodin tila riittää meille. Tällä hetkellä tuntuisi hurjalta vielä tietoisesti lisätä kotihommiin kuluvan ajan määrää, nytkin kompastelemme arjen hulinassa ja tietoisesti alennamme rimaa. On hirmuisen tärkeää voida myös nauttia asumisesta ja kodista. Haluamme tavoitella sitä ensimmäisen tämän kodin kesän huikentelevaista tunnetta lomakodista, laittaa musiikkia soimaan, aukaista parvekkeen ovi auki kesäiltaan ja kääriytyä parvekkeelle nojatuoliin kirja kädessä. 

Ehkä kompaktimpi kaupunkikotiasuminen ihmisen kokoisine asuntolainoineen myös mahdollistaa mökkihaaveen toteutumisen vähän nopeammin..! 

Kodista

Olen valtavan iloinen kodistamme. En lakkaa hämmästelemästä kuinka täällä seinien sisällä kaikki muuttuu vuodenaikojen mukaan. Kun on marraskuu, minä mietin että tämä kaikki on kuin tehty joulun juhlaan valmistautumista varten. Kiinnitän ikkunoihin tähdet, käärin kodin punaiseen ja metsänvihreään. Kun kevät koittaa ja kurottaa sisään auringonsäteiden mukana, mielissämme maalaamme mahtipontisesti kokemusta kevätkodista. Koti tuntuu suoristuvan, kohentavan ryhtiään ja kuuluttavan, että nyt kuulkaa, ryhdytään toimeen!  

Kesällä elämä sisällä on puolikasta, kannoilla kääntymistä ja pikaisia pyrähdyksiä kun vuorotellen tuodaan ja viedään, tullessa ja mennessä. Hiekkaa lattialla ja hikisiä juomalaseja, rouskuvia reippaita salaatteja lautasella ja alakerran terassin istutuslaatikoissa. Iltaisin koti kutsuu istumaan parvekkeelle, avaamaan lasitukset lempeään iltaan ja sen kultaiseen valoon, keinumaan rottinkituolilla ja ilman raikastuessa vetämään peittoa paljaiden, punakyntisten varpaiden päälle. Lokit kirkuvat läpi kesäisen vuorokauden ja se ääni on raastavuudessaan rakas. Asua nyt näin lähellä merta, alkukotia. 

Syksyn tullen minä sytytän kynttilät, haistelen malttamattomana kirpeää ilmaa, kerään vihreitä omenoita kulhoon parvekkeelle ja uskon vakaasti, syksyä varten tämä koti on tehty. Minä käärin kotini ja itseni syksyyn, syleilen sumuisia aamuja ja paistan vielä yhden omenapiirakan, enkä koskaan unohda lisätä taikinaan mantelijauhoja. 

Essee: Miten elää hitaammin maailmassa, joka haluaa kaiken nopeasti ja tehokkaasti

Haluan jakaa yhden opintojani varten kirjoittamistani esseistä myös täällä kahdesta syystä. Ensinnäkin, aihepiiri liippaa todella läheltä viime aikojen pohdintoja (kurssin nimi oli itsensä johtaminen) ja toisekseen, kuinka siistiä, upeaa ja älyttömän mielenkiintoista on saada opiskella tällaisia asioita! Ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon tähänastinen opiskelu on ollut vain ja ainoastaan ihanaa ja innostavaa. Rakastan opiskelua, rakastan opiskella tätä alaa. Tästä hieman alkuperäisestä muokatusta tekstistä olen jättänyt pois muutaman omaa työtäni käsittelevän osuuden. 

 1 JOHDANTO

”You often feel tired, not because you´ve done too much, but becase you´ve done too little of what sparks a light in you.” (Tuntematon)

Sydänmaanlakan (2010, 3–4) mukaan kaikki johtaminen alkaa itsensä johtamisesta. Hänen mukaansa itsensä johtamisessa on kyse hyvinvoinnin tavoittelusta sekä itsensä toteuttamisesta. Älykästä itsensä johtamista on se, että ihminen tekee parhaansa oman hyvinvointinsa kehittämiseksi.

Sydänmaanlakka (2010, 9) alleviivaa, että meidän on keskityttävä kokonaiskuntoisuuteemme. Kokonaiskuntoisuudella hän tarkoittaa sitä, että meidän tulee huolehtia tehokkuudestamme, uudistumisestamme ja hyvinvoinnistamme sen kaikilla osa-alueilla eli fyysisesti, psyykkisesti, sosiaalisesti, henkisesti ja ammatillisesti.

Itsensä johtaminen kulkee mukana koko elämän. Kun ihminen tuntee omat voimavarat, vahvuudet, ominaispiirteet ja voimavarat, voi hän myös paremmin johtaa muita ja kehittää itseään. Itsensä johtamisessa pyrkimyksenä on ymmärtää omaa itseään, arvojaan, toiveitaan, vahvuuksiaan ja näiden kautta löytämään itselle paras mahdollinen strateginen suunta. (Hietaniemi & Niemi 2022, ”Ensin pitää tuntea itsensä”.)

Itsensä johtaminen muuttui omalla kohdallani sanoista konkretiaksi jo lukioaikana, kun muutin kotoa vieraaseen kaupunkiin opiskelemaan 16-vuotiaana. Luokkakavereiden pohtiessa huoneiden siivousta ja vanhempien auton lainaamista, minä laskin poikaystävän, nykyisen aviomiehen, kanssa rahoja vuokraan ja viikon ruokiin opiskelun ohella. Vapaus lisääntyi vastuun kanssa käsi kädessä ja onnekkaasti toinen toistamme tukien saimme jännittävän, uudenlaisen arjen toimimaan, vaikka se ei aina helppoa tai yksinkertaista ollutkaan.

Toinen merkittävä, ja ensimmäistä ehdottomasti tietoisempi, etappi itsensä johtamisen polulla astui eteeni, kun sosionomiopintojen ensimmäisenä vuonna tulin toiveideni mukaisesti äidiksi. Arki keikahti taas eri asentoon ja palikat oli soviteltava uudelleen yhteen. Yhä edelleen näiden vuosien jälkeen olen sitä mieltä, että esikoiseni lisäksi sain myös työkalut itseni johtamiseen, arjen ajankäytön optimointiin ja roppakaupalla lisää tehokkuutta ajankäyttöön. Kaikenlaisen toiminnan optimointi ja arjen sujuvuuden tavoittelusta tuli intohimoni!

Kuten kaikella, myös tällä innostuksella on kääntöpuolensa. Aika ajoin olisi hyvä pystyä hellittämään, heittämään hanskat tiskiin ja vain hengittelemään. Minun on usein vaikea irrottautua arjen askareista ja velvollisuuksista, ottaa tilaa itselleni ja omalle hyvinvoinnille ja jättää tehtävälista odottamaan seuraavaa hetkeä. Maailmassa, jossa on niin paljon mistä innostua, on välillä vaikea pysähtyä vetämään henkeä. Olen tietoisesti pyrkinyt hidastamaan ja terävöittämään katsetta niihin asioihin, jotka oikeasti ovat merkityksellisiä. Olen kirkastanut arvojani ja miettinyt, näkyvätkö ne todella arjessani. En haluaisi, että hetket lipuvat ohi huomaamatta siksi, että mietin tehtäviä asioita tai sitä, miten jonkun asian voisi hoitaa vielä kätevämmin. Toivon voivani oppia ankkuroitumaan tähän hetkeen, hidastamaan ja hengittelemään vähentäen näin kiireen ja levottomuuden tuntua.

Jos esikoinen liki kymmenen vuotta sitten toi tullessaan minulle toimiini tehokkuutta ja tiitteryyttä, reilu vuosi sitten syntynyt kuopus toi tullessaan toiveen rauhasta ja kaikesta hitaammasta. Arjen palikoita nyt hoitovapaalla uudelleen kasaillessa haluan olla huolellinen. Tällä kertaa toivon, että palikoiden joukosta löytyy jatkossa myös niitä asioita, jotka ovat hyväksi sielulle ja mielelle pelkän kalenterin tai tavoitelistan sijasta. Tekemällä enemmän kaikkea sellaista, joka ei välttämättä tähtää tehokkuuteen ja tuottavuuteen, toivon voivani paremmin, jaksavani paremmin ja näkeväni päivittäin maailmasta kaikki sen värit. Uskon, että luovuuden ja mielen vapauden ruokkiminen vapauttaa tilaa, luo uusia ideoita ja tätä kautta lisää hyvinvointia. (Lisääntynyt hyvinvointi näkynee lopulta myös tehokkuudessa ja tuottavuudessa, uskon, vaikka se ei tässä elämänmittaisessa itseni johtamisen projektissa tavoitetila olekaan.)

Ryynänen, Simonen ja Karkkola (2020, 257) nostavat esiin tärkeän huomion siitä, että psykologiset perustarpeiden toteutumiseen huomion kiinnittäminen työelämässä ei ole mikään ohimenevä trendi, vaan merkittävä mahdollisuus kohentaa niin yksilön kuin koko organisaationkin hyvinvointia, motivaatiota ja työssä jaksamista sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä. Nämä kaikki puolestaan ovat tekijöitä, jotka lisäävät organisaation kilpailukykyä ja menestystä. Mietin, että sama kaava on havaittavissa tässä omassa kehityskohdassanikin. Uskon, että kes-kittymällä siihen, että voin kokonaisuutena hyvin, se heijastuu myös koko perheeseen ja töihin palatessani myös rooliini työpaikalla.

2 OMAN HYVINVOINNIN LISÄÄMINEN HITAUTTA VAALIMALLA JA LUOVUUTTA RUOKKIMALLA

Itseni johtamisen kehittämiskohteeni ydin tulee hyvin ilmi johdannon lainauksesta: väsymyksen, uupumuksen tai apatian kokemukset voivat johtua myös muusta kuin siitä, että olisi tehnyt liikaa töitä, nukkunut liian vähän tai syönyt huonosti kiireessä päivästä toiseen. Joskus vetämätön tunne ja arjen harmaus voikin johtua siitä, että olemme unohtaneet ruokkia luovuuttamme, sieluamme ja niitä ihmiskehon ja -mielen sopukoita, jotka janoavat kaunista, inspiroivaa, hidasta, hiljaista ja soljuvaa. Kaikkea sellaista, mikä tuntuu olevan vastakohtaista yhteiskunnan ja vaikkapa työelämän vaatimuksille: nopeammin, tehokkaammin, ympäri vuorokauden ja aina tavoitettavissa. Sydänmaanlakka (2010, 27) on samoilla linjoilla todeten, että nopeasti muuttuva työympäristö vaatii joustavuutta, nopeaa reagointia, luovuutta ja vaatii kykyä uudistua jatkuvasti. Mielestäni nämä vaatimukset eivät rajoitu vain työpaikan ovien taakse, vaan ulottuvat ihmisen elämän kaikille osa-alueille.

Tässä maailmassa, tänä päivänä, on välillä haastavaa pysähtyä. Ja jos onnistuukin luomaan tyhjää tilaa ensin kalenteriin ja sitten mieleen, tyhjällä on taipumus täyttyä hyvin nopeasti. Jatkuvat ärsykkeet jatkuvalla syötöllä päivästä toiseen kuluttavat kenet tahansa ohueksi ja ponnettomaksi. Sydänmaanlakka (2010, 29) huomauttaakin aiheellisesti, että itsensä löytämisen ja toteuttamisen teemat ovat yksilölle vaikeita. Huolimatta toiveesta pystyä toteuttamaan itseään kokonaisvaltaisesti, omasta hyvinvoinnista huolehtiminen ei olekaan niin itsestään selvää kiireisen elämän keskellä.

Kun mietin tavoitetilaa, johon tähtään, ajattelen tavallista arkea, sillä arjestahan suurin osa elämästämme koostuu, ja minä todella haluan rakentaa itselleni ja perheelleni kestävää arkea. Sellaista, josta ei tarvitse elää viikonloppua odottaen ja seuraavaa lomaa varaillen, vaan joka jo itsessään vaalii hyvinvointia ihan joka päivä. Tavoitteideni mukainen arki innostaa, inspiroi, maadoittaa ja tarjoaa mahdollisuuksia elpyä. Arjen rutiinit kotona, töissä ja opintojen parissa rullaavat omalla painollaan ja vastuut on jaettu selkeästi. Arkisen aherruksen lisäksi päivistä löytyy väljyyttä, koska valitsen tietoisesti vaalia hetkiä, jotka tarjoavat mahdollisuuden keskittyä ja hidastaa. Päiviin mahtuu sellaista huolenpitoa minusta itsestäni, joka hoitaa ihmistä kokonaisuutena: käyn aikuisbaletissa ja tartun kirjaan, kävelen paikasta toiseen aina kun voin. Teen yhtä asiaa kerralla ja lopetan viimein itselleni valehtelun, sillä oikeasti multitasking on suuri huijaus. Somettomat päivät ja puhelinparkki perheiltojen ajaksi ovat ehdottomia. Jatkuva uutisvirran selaaminen ei tee hyvää mielelle eikä keskittymiskyvylle. Olen viime aikoina myös jättänyt tietoisesti äänikirjan pois sellaisista hetkistä, joihin se on ennen automaattisesti kuulunut, ja sen sijaan keskittynyt vain itse tekemiseen; oli se sitten kasvojenpesurutiini iltaisin tai kasvisten pilkkominen ruoka-aikaan.

Palaan huhtikuussa töihin ja toivon voivani viedä näitä ajatuksia myös työpöytäni ääreen. Ryynänen ym. (2020, 247) nostavat esiin esihenkilötyön muutoksen auktoriteettiasemasta lähemmäksi työntekijää. Heidän mukaansa esihenkilön on tuettava työntekijöiden tarvetta autonomiaan työelämässä antamalla enemmän vapautta ja vastuuta työhön vaikuttamisen näkökulmasta. Uskon, että henkilökohtaisesi saan omalta esihenkilöltäni ihan varmasti tukea kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin vahvistamiseen. Myös puolisolta kotona saatu tuki on tärkeää, mutta loppujen lopuksi näen asian niin, että suurin osa kehittämistä vaativista asioista on minusta itsestäni kiinni. Sydänmaanlakka (2010, 30) toteaakin, että harvoin kyse on tiedon puutteesta, vaan tiedon viemisestä käytäntöön ja haasteet löytyvät tahtomisesta ja itsekurista. Hänen mukaansa itsensä johtaminen vaatii konkretian lisäksi jämäkkyyttä ja pitkäjänteisyyttä.

3 POHDINTA

Oli äärimmäisen hedelmällistä pohtia itsensä johtamista systemaattisemmin ja teorian kautta. Tuntuu, että tämä tehtävä tuli kuin tilauksesta! Teema on läheinen ja tärkeä, silti on ihana huomata, että todellakin aiheesta kuin aiheesta voi aina oppia uutta ja syventää osaamistaan. Huomasin myös sen, että myös muutokset minussa itsessäni, kasvu ihmisenä ja eletty elämä heijastelee sitä, miten aihetta lähestyn. Esimerkiksi nyt tämän hetken minä lähestyy teemaa kovin eri tavalla mitä ammattikorkeakouluaikana. Tämä lempeämpi, vähemmän vaativa näkökulma tuntuu hyvältä.

Kun aloin kirjoittamaan tätä esseetä, Yle julkaisi samoihin aikoihin Vesa Marttisen (22.1.2023) kirjoittaman jutun Mari Valonmerestä. Valonmeri on entinen toimittaja, nykyinen yritysvalmentaja ja tietokirjailija, joka julistaa herkkyyden olevan häpeän sijasta voimavara. Häneltä julkaistaan tämän vuoden alussa kirja Herkät johtajat ja tulin tästä tiedosta kovin iloiseksi. Kirja ei ehtinyt lähdemateriaaliksi tähän tehtävään, mutta tein siihen jo varauksen kirjaston varauspalvelun kautta.

Mielestäni tämänkaltainen uutisointi ja herkkyyden esiin nostaminen positiivisen kautta viestii siitä, että ihmisillä on tämänhetkisessä maailmassa kaipuu ja tarve pitkään vallinneen tehokkuusajattelun sijasta, tai ainakin lisäksi, myös pehmeämmille arvoille. Meitä kaikkia tarvitaan, ja jokaisen hyödyntäessä omia vahvuuksiaan, olemalla kokonainen itsensä elämän kaikilla osa-alueilla, päästään varmasti parhaaseen lopputulokseen niin yksilön, yhteisön kuin koko yhteiskunnankin kannalta.

Hietaniemi ja Niemi (2022, ”Ensin pitää tuntea itsensä”) nostavat esiin ensisijaisen tärkeän huomion itsensä johtamiseen liittyen toteamalla, että jotta voi johtaa itseään, tulee ihmisen tuntea itsensä. Siihen tähtään tämän itseni johtamisen projektin myötä: nyt oikeasti huomaan, tunnistan ja ymmärrän sitä puolta itsessäni, joka kaipaa hidastamista ja hetkeen tietoisesti asettumista. Se piirre on ihan yhtä arvokas kuin mikä tahansa muukin piirteistäni, ei vain ärsyttävä, välillä itsestään muistuttava tahdin hidastaja. Aina ei tarvitse tähdätä tehokkuuteen tai johonkin tiettyyn lopputulokseen. Arvokkain resurssi on aika, ja sitä haluan vaalia.

LÄHTEET

Hietaniemi, J. & Niemi, A. 2022. Itsensä johtajat. Just sopivasti menestystä. Art House Oy. Viitattu 22.1.2023. Saatavissa: https://www.ellibslibrary.com/reader/9789518849080.

Marttinen, V. 22.1.2023. Mari Valonmerellä on supervoima, jota tämän päivän työelämä kipe-ästi kaipaa. Yle. Viitattu 24.1.2023. Saatavissa: https://yle.fi/a/74-20013424.

Ryynänen, J., Simonen, A. & Karkkola, P. 2020. Psykologiset perustarpeet työelämässä – autonomian edistämisellä kohti työn imua. Työelämän tutkimus. 18(3), 246–260. Viitattu 22.1.2023. Saatavissa: https://journal.fi/tyoelamantutkimus/article/view/97977/55987?ac-ceptCookies=1.

Sydänmaanlakka, P. 2010. Älykäs itsensä johtaminen. Näkökulmia henkilökohtaiseen kas-vuun. 3. tarkistettu painos. Helsinki: Alma Talent Oy. Saatavissa: Storytel.

Kulunut kuukausi 2/23

Ihanaa:

Päätimme perheenä aloittaa uuden tradition; pastasunnuntain! Uskon, että tämä päätös muodostuu yhdeksi vuoden parhaimmista. Lyhykäisyydessään pastasunnuntai tarkoittaa sitä, että kerran kuussa pyydetään läheisiä meille syömään pastaa. Teimme esikoisen kanssa jälkkärin, katoimme pöydän ja kannoimme pöydän ääreen lisää tuoleja. Kaikki tuollainen suunnittelu ja valmistelu on niin kivaa ja inspiroivaa. Ensimmäinen pastasunnuntai oli menestys, juuri sellainen mitä toivoimme! Aina kyllä vähän jännittää tehdä ruokaa isommalle porukalle, mutta tämä on hyvää siedätystä siihenkin. 

Olisi saanut jäädä väliin:

Kaikki ikävät ihohaasteet! Homma jatkuu vaan ja se kyllä harmittaa. 

Olisi voinut ottaa uusiksi:

Olipa kiva päästä katsomaan Jukan peliä Kampushallille ensimmäistä kertaa tällä kaudella! Samaan aikaan huomasin vähän haikeastikin, että vuosikausia kanssani katsomossa istunut pieni miehenalku juoksi nyt koko pelin ajan kavereiden kanssaan siellä ja täällä, äitiään kävi nopeasti vain moikkaamassa katsomossa.  

Niin ja näin: 

Arkinen kalenteri oli helmikuun osalta aikamoinen paletti. Vähän liian täynnä, vähän liian paljon muistettavaa ja hoidettavaa. En kaipaa kotiseinien sisällä kiirettä tai sellaista tunnetta, että on tuhat rautaa tulessa. Toisaalta, tuntuupa lähestyvä salibandykauden loppu, töihin palaaminen ja tämä viimeinen hoitovapakuukausi vähän erityisemmältä tiiviiden viikkojen jälkeen. 

Parhaat naurut: 

Pienin puhuu juttuja jatkuvasti ja koko ajan enemmän ja enemmän. Puheen kehitysnopeus on hämmästyttävää. Hän pystyy hyvin omalla tavallaan kertomaan tapahtumista ja muistelee esimerkiksi pappan vuodekatoksen kiinnittämistä hartaasti edelleen, vaikka tuosta merkittävästä tapahtumasta ja porakoneen melusta on jo viikkoja. Välillä on havaittavissa kovin voimakasta turhautumista, jos kerrottu viesti ei ihan heti ja välittömästi tule ymmärretyksi kuulijan toimesta. Kaikki tuntuu niin ihmeellisestä ja onnekkaalta. Ihastelemme ja ihmettelemme, miten voimme olla näin onnekkaita.   

Kuukauden kohokohta:

Ehdottomasti päivä kaupungilla yhdessä äidin ja mun mummun kanssa. On aivan erityisen ihanaa, arvokasta ja erityistä viettää aikaa useamman sukupolven voimin. Sitä tuntee kovin voimakkaasti kuuluvansa johonkin, olevansa osa ketjua, jatkumoa. Tuo tunne on turvallinen ja rakas. Samanlaisissa tunnelmissa vietettiin aikaa myös toisessa mummolassa mummun ja pappan synttärikahveilla alkukuusta. Suvun nuorin leikki tutuilla lelueläimillä ja minä etsin juuri sitä yhtä pientä hevosta, joka oli lapsuuden lemppari. 

Maaliskuulta odotan:

Pääisäisilmoja, hoitovapaan viimeisten viikkojen fiiliksiä: riemua ja haikeutta, kevätruokien fiilistelyä ja kuun puolivälin koulupäiviä, ehkä myös kirpparihommia! 

Harkitummin, hitaammin

Viime aikoina olen pohdiskellut ajankäyttöä. Olen hyvin tietoisesti vetänyt joitakin rajoja ja raameja ja huomaan nyt, että niiden sisällä tuntuu kevyemmältä olla, elää ja toimia. Tällä hetkellä olen esimerkiksi valmis antamaan Instagramille aikaa tunnin päivässä, en enempää ja sunnuntaisin en ollenkaan. En halua luopua siitä ilosta, inspiraatiosta ja kauneudesta mitä sieltä saan, mutta en myöskään halua verkkokalvoilleni loputonta tarinoiden virtaa, jatkuvasti nopeampaa kerrontaa, levotonta lepatusta ja sitä jonkinlaista ohutta tunnetta, joka usein kuvavirtoja seuraa. Vertaistuen ja vertailun väli on ajoittain yllättävän kapea. 

Tavoittelen kokonaisvaltaisesti rauhallisempaa ja levollisempaa olemista, enemmän fyysisiä kirjoa ja kirjoittamista, yhden asian tekemistä kerralla ja tietoista keskittymistä tähän hetkeen. Haluan kuulla omat ajatukseni ja katsoa, minne ne johtavat. Toivon, että olen taas se tyyppi, joka kantaa kirjaa mukanaan kaikkialle sen sijaan, että tyhjän hetken tullen nappaan puhelimen käteen ja kurkkaan, miten toiset ihmiset elävät elämäänsä. Poikkeus tähän sääntöön olkoon muistiinpanojen kirjaaminen ylös myöhempää varten.

Kuulostanee vähän mahtipontiselta ja siltä, että tässä nyt etsittäisiin ratkaisuja pahaankin ongelmaan, ei sentään. Kyse on mielestäni ehkä enemmänkin katseen terävöittämisestä, keskittymisestä siihen, mikä oikeasti merkitsee, millä oikeasti on väliä. Kaipuusta sisällöllisesti painavampaan, hitaampaan ja tällä hetkellä rakoilevan keskittymiskyvyn kunnonkohotuksesta. 

Tuntuu, että pelkästään jo tämän kaiken ylös kirjaamalla syke rauhottui, lienee merkki siitä, että suunta on oikea? 

Keho muistaa

Oli ihan tavallinen tiistai ja sen tavallinen lounashetki. Etätyöläinen liittyi minun ja pienimmän seuraan, jälkimmäiselle tarjottiin valmista linssipataa, aikuisille todella tulista nuudeliwokkia. Oli mukava tunnelma, saatiin myös lisää lounasseuraa kun soitettiin päivittäinen videopuhelu mummolaan. 

Pieni ihminen hermostui, olisi halunnut puhelimen omaan käteensä ja lusikoida linssipadan sijasta lasista maitoa. Meteli oli aikamoinen, tytöllä on hyvät keuhkot, sanoisi ehkä joku. Huomasin, että silmälasit ovat yhtä likaiset kuin olohuoneen isot ikkunat – kaikki näytti vähän hähmäseltä, epätarkalta ja samaan aikaan aurinko paistoi silmiin. Ruoka oli niin tulista, että tuli oikeasti kuuma ja vähän hiki, syke nousi. 

Huomaamatta, tuona tavallisena tiistaina, hetkenä jolloin kaikki oli hyvin, löysin itseni miettimästä, että onkos tässä käsillä pitkästä aikaa rehellinen paniikkikohtaus. Tuossa hetkessä syntyneet fyysiset tuntemukset; sykkeen nousu, lapsen kovaäänisen elämöinnin aiheuttama vaikeus kuulla toista aikuista puhumattakaan videoyhteyden päässä olevia, kuumuus ja tunne siitä, että en näe kunnolla aiheuttivat tismalleen saman olon mitä paniikkikohtaukset kohdallani tuovat tullessaan. 

Järjellä tiedostin, että mitään hätää ei ole, mutta keho oli eri mieltä. Kesti tovin jos toisenkin ennen kuin olo oli normaali. Vähän vapiseva, mutta normaali. Pyysin, että työläinen jatkaisi lounaan jälkeen hetken töitään keittiönpöydän ääressä, en halunnut olla yksin. Kaikki oli hyvin, silti olo oli hutera, niin elävästi nuo yksittäiset, erilliset tuntemukset yhdessä toivat mieleen ne toisenlaiset hetket kun mielikin oli huterampi, hauraampi, vereslihalla. Keho muistaa hämmästyttävän hyvin asioita, joita mieli eteenpäin mennessään niin innokkaasti on valmis unohtamaan.

Kulunut kuukausi 1/2023

Ihanaa: 

Uusi vuosi ja sen maaginen tunnelma. Joka vuosi sen voima yllättää! Ihanaa oli myös upeiden naisten aarrekarttailta meillä kotona. Koti elää enemmän kun se saa välillä vieraita. Tuntuu, että meidän kodissa on edelleen koronavuosien (ja vauvakuukausien) koloja paikattavana. 

 

Olisi saanut jäädä väliin:

En usko olevani yksin, kun valitsen jättäväni välistä koko perheen sairastelut! Omalta kohdaltani olisin jättänyt väliin myös imetyksen lopettamisesta seuranneen hormonimyräkän vuoksi puhjenneen suunympärysihottuman. Parin viikon pahoinvoinnin, itkuisuuden ja hikiaallot vielä siedin, mutta tämä tuntuu liialta.

 

Huolimatta epämukavuuksista, toivotan lämpimästi tervetulleeksi kyvyn nukahtaa uudelleen lasten yöllisten säätämisten jälkeen! Yöt on kovin rikkonaisia, mutta huomattavasti helpommin kestettävissä nyt kun herätysten jälkeen pystyn nukahtamaan normaalisti enkä jää tuntitolkulla valvomaan. 

 

Huomaan myös, että vuosikausien ihottumien aiheuttamat henkiset epämukavuudet ja töyssyt nousevat pintaan. Ehkäpä tämä nyt sitten on elämässäni se hetki, jolloin niiden kanssa solmitaan rauha?

 

Pohdin tarkkaan, kuinka kotona puhun ihostani ja sen kunnosta. En halua sanallakaan aiheuttaa sellaista oloa, että iho-oireissa olisi jotain hävettävää, salattavaa tai piiloteltavaa. Samalla opettelen omalla kohdallani tätä itsekin. Sarjassa asioita jotka ovat niin paljon helpommin sanottu kuin tehty. 

Olisi voinut ottaa uusiksi: 

Viikonloppu ihan itsekseen omassa kodissa. Yksinolo on välttämättömyys, elinehto. Onneksi nykyään tiedämme tämän molemmat. Homma hoituu ja aikaa pyritään säännöllisesti järjestämään. 

Niin ja näin:

 Arkeen paluu kaiken lomailun, sairastelun ja juhlahässäköinnin jälkeen. Se on aina tahmeaa ja joka kerta tahmeus saapuu yllätyksenä. Aika on armollinen ja saa meidät unohtamaan, mutta tämän yritän seuraavan pidemmän loman jälkeen muistaa ja ehkä jo vähän etukäteen valmistautua. 

Parhaat naurut: 

Perheen tanssibileet ovat nykyään neljän hengen partyt, ja se on parasta! Pienimmän persoonalliset koko vartalon hetkutukset ja jalan nostelut itkettävät ja naurattavat yhtä aikaa. Olen yrittänyt opettaa Wednesdayn koreografiaa, käsiliikkeet sujuvat jo aika mallikkaasti!  

Kuukauden kohokohta:

Kaikkea ihanaa ja kivaa, myös työporukan reissu Ouluun mahtui tammikuulle! Mutta kohokohta on ehkä silti se hetki, jossa syntyi tunne arjen normaalista sujumisesta. Terveenä, vailla suurempia vääntöjä, kauppakasseineen ja ruokalistoineen, säännöllisine harrastuksineen ja rutiineineen.  

Helmikuulta odotan: 

Instagramiin luomaani perjantain parhaat -rutiinia! Siitä tulee niin hyvä mieli itselle ja huomaan poimivani arkista ihanaa koko viikon entistä intohimoisemmin. Odotan myös koko sisaruskatraan tapaamista ja isovanhempien syntymäpäiväjuhlia. Tavallisia, arkisen ihania päiviä, joissa jo aavistuksen tuntuu huhtikuinen töihin paluu, sen haikeus ja odotus.