Me ei juurikaan riidellä kotitöistä, ei rahasta. Kaikista kuormittavinta on kaikki tämä jokapäiväinen: lääkkeet ja lääkevoiteet, niiden tauotukset ja hoitamiset, muistamiset, selvittämiset, jatkuva huoli ja varmistelu, se, että ei nukuta edelleenkään täysiä öitä, ei oikeastaan yksittäisiä poikkeuksia ja yhtä alkuvuoden parin kuukauden hyvää jaksoa lukuunottamatta olla nukuttu ekan lapsen syntymän jälkeen.
Tiedättekö, siinä vaiheessa kun muiden samanikäiset lapset alkoi nukkua, me jaksettiin vielä hetki sanoa, et ei meillä. Mutta se ihmettelyn määrä ja kaikenlaiset vinkit ja pyytämättä kerrotut neuvot saa aika nopeasti vaikenemaan. Olin super super iloinen ja kiitollinen, kun Ylen Melkein kaikki perheestä -media teki jutun isompien lasten unihaasteista. Ensimmäisen kerran pitkään aikaan tuli tunne, että ei ehkä olla tässä vaan jotenkin tosi paljon huonompia kuin kaikki muut. Pääsääntöisesti isompi nukkuu nyt kuitenkin tosi hyvin ja se on oikeasti uskomatonta kaikkien näiden vuosien jälkeen. Nyt valvotaan vaan yhden kanssa.
En unohda sitä, miten joku joskus sanoi mulle, että "menkää hyvänen aika sentään lääkäriin" ja mä kerroin, että voi kyllä me ollaan kyllä menty, usein, ja että siihenkin väsyy, kun ensin toivoo ja sitten kenelläkään ei oikein ole keinoja, eikä kutinaan varsinaisesti ole lääkettä ja tää henkilö jatkoi ja sanoi, että pitää vaan yrittää sitkeämmin. Voin kertoa, että ollaan yritetty. Me ollaan yritetty ja yritetään niin, että aina välillä ja taas viime aikoina tämä yrittäminen näännyttää ihmisen ohueksi, ilottomaksi ja saa sulkeutumaan, kutistaa maailman kodin seinien sisään ja laittaa ajatukset kiertämään loputtomia kehiä poispääsyä tai edes pientä helpotusta etsien, googlettamaan taas yhden kerran ja lukemaan lisää, kääntämään jotain hemmetin saksankielistä artikkelia ja seuraamaan vertaistukiryhmiä niin paljon, että sellainen ei tee kenellekään hyvää.
Se jatkuva yrittäminen näännyttää meidät kummatkin aikuiset erikseen, mutta se näänyyttää myös meidät yhdessä. Näissä rankemmissa vaiheissa käy pikkuhiljaa niin, että ei ole enää oikeastaan mitään asiaa, välillä ei tee mieli edes katsoa toista kohti, koska tuntuu, että se toinen pääsee jostain syystä vähän helpommalla, vaikka se ei tietenkään ole totta. Jokaisesta hengähdyksestä tulee kilpailu, ja jokainen vapaa hetki lasketaan, kaikesta tulee itsekästä ja rumaa, koska ei ole varaa mihinkään muuhun. Myötätunto sammuu ensimmäisenä. Yhtäkkiä ei seistäkään enää rinta rinnan, vaan kumpikin omassa poterossaan, eikä todellakaan jakseta ymmärtää yhtään enää eikä ainakaan nähdä tilannetta toisen silmin.
Puhuttiin yksi ilta kahdenkeskissä saunahetkessä, että moni kovan kuormituksen ja epätoivon hetki olis voinut olla sellainen, joka lopettaa kaiken ja pakottaa pistämään pisteen meille kahdelle, koska esimerkiksi ajatus siitä, että kantaisi kaikkea vain vuoroviikoin tuntuu pahimmilla hetkillä tosi ihanalta, vaikka herranjestas sentään todellakin ymmärrän, että eihän sekään ole niin, eikä ollenkaan yksinkertaista tai mustavalkoista, kertoo vain niistä hetkistä kun helpotusta kirjaimellisesti etsii joka puolelta. Miten epäreilua onkaan, että miten paljon hyvää jää välillä sen alle, että samat asiat tietävä ja tunteva puoliso on ainoa, jonka päälle voi purkaa sellaista tuskaa, jolle ei ole olemassa mitään oikeaa osoitetta.
Aina kuitenkin on löytynyt tie takaisin, jotain on tapahtunut, hetken on ollut kevyempää ja on taas jaksanut katsoa siihen rinnalle ja viereen. Muistanut tärkeimmän. Usein lohtu on löytynyt siitä, että paljosta on selvitty ja paljon on jaksettu, mutta välillä lohdun liemi on niin laihaa, että eipä se juurikaan lämmitä. On myös vähän surullista, että välillä voitot pitää hakea raskaiden aikojen muistelusta käsin. Tietysti on samaan aikaan totuuksista tosin, että oikeasti ei kenenkään muun kanssa mielummin, mutta hetkittäin ihan yhtä totta on se kamala ajatus, että kenestä muusta muka tähän olisi.
On vaikea kuvitella lukijan puolesta, miten rajulta tämä kuulostaa, vai kuulostaako vain kaikki värit sisällään pitävältä elämältä, jollaisena sen itse hahmotan. En edelleenkään voi käsittää sitä, miten vähän puhutaan atopia- ja allergiaperheiden jaksamisesta ja siksi levitän tämän henkilökohtaisen tunkion tähän. Haluaisin, että puhutaan enemmän siitä, miten jokainen tavallinen päiväkin vaatii välillä tuhatkertaisesti, öistä puhumattakaan. Että ne asiat, jotka voivat olla toisille arkisia ja tavallisia ja vailla mitään painoa, ovatkin joissakin perheissä tuhatkiloisia, eikä kukaan missään voi luvata, että joku päivä ne painaa vähemmän. Puhutaan siitä, mikä määrä päivässä kulkee mukana hiljaista huolta, hätää ja epätoivoa, epäreiluutta ja pelkoa epätasa-arvosta, syrjään jäämisestä. Ja sitten siihen kasan päälle kipataan vielä kaikki perus lapsiperhemeno tunteineen ja palikoineen, joka itsessäänkin saa välillä vahvimmankin räpiköimään.
Kun tämän kanssa yritetään rakentaa hyvä, tavallinen, onnellinen ja turvallinen arki, huolehtia aikuisten välisestä suhteesta, tekohengittää kodin ulkopuolista elämää ja yrittää muistaa pitää huoli myös ihan vain omasta itsestä, siitä minuudesta, joka sätkii kuin kala kuivalla maalla kaiken alla, on välillä aika raskasta. Ja eniten yritetään elää kaikki tämä niin, että lapsille olisi asiat ihan tavallisesti, eikä aikuisten kuorma kaatuisi heidän päälleen, että vain aikuiset kantaisivat ja pienet saisivat kirmata vailla reppujen painoja polulla eteenpäin ja niin lujaaa kuin vain vauhtia ja menohaluja riittää.
Vältän kaikkea tätä tietoisesti, siis sen ajattelua, että miten toisin voisi olla. Että jos elettäisiin ilman allergioita, lääkerasvoja ja kontrolleja, b-lausuntoja ja verikokeita, valvomisia ja jatkuvaa huolta... Mutta sen lupaan ja vannon, että jos tämä joskus helpottaa, edes pykälän verran, en ota yhtään huoletonta ruokailua itsestäänselvyytenä, en sitä, jos joskus vain kävelemme kahville tai syömään, jos joskus lähdemme ovista ulos maailmaan ilman adrenaliinipiikkejä tai emme enää vie ketään öisin suihkuun, rasvaa tai rauhoittele raapivaa läpi aamuöisten tuntien.
Aina aika ajoin se vaivalla rakennettu välikatto näiden kaikkien ajatusten synkkien kehien ja arkisen ajattelun välillä kuitenkin romahtaa. Silloin kaikki ullakolle säilötty valahtaa asuinkerrokseen ja sitten sitä huomaa seisovansa kumisaappaitaan myöten tunkiolla lapioimaasa kottikärrykaupalla paskaa. Tähän väliin haluan tarkentaa, että mun mielestä on tosi eri asia tiedostaa jonkun asian olevan olemassa, huomata se ja sitten kokemuksen kautta ymmärtää, että se ei tee hyvää ja pistää se asia sitten tietoisesti pois sinne ullakolle, mitä säilöä joitakin asioita vinttikomerossa sen vuoksi, että niitä ei uskalla katsoa alun alkaenkaan. Vähän niinkuin tietää, että omien oireiden googlettaminen johtaa varmasti diagnosoimaan varhaisen kuoleman tai vähintäänkin kivuliaan loppuelämän kärsimyksen, vertailu terveen ja allergiaperheen välillä johtaa tavallaan samaan. Siksi sitä ei pidä tehdä, mutta joskus sormi lipsahtaa — tai välikatto romahtaa.
Jokainen tietää, että ullakon raivaaminen on raskasta, mutta katon hajottua se on tehtävä vaikka ei niin jaksaisikaan. Kottikärry kerrallaan, rohkeasti niiden inhottavien, ei niin kauniiden ja aika epäreilujenkin ajatusten kautta, yksi lapiollinen kerrallaan. Eihän kukaan oikeasti halua elää niin, et olohuoneessa on lemuava läjä, jonka lähellä ei voi hengittää. Sitten kun homma on kärry kärryltä saatu pakettiin, on toivottavasti vähän kevyempää, asiat järjestyksessä ja luottamus omaan pystyvyyteen taas hippusen kasvanut.
Me opetetaan lapsillekin, että ei ole mitään niin pelottavaa, inhottavaa tai hurjaa ajatusta, mitä et voisi ääneen meille kertoa, luvataan että meitä ei millään sellaisilla saa säikäytettyä. Samaa yritän opettaa itsellenikin. Parasta on, että oma sisäinen ääni on tässä vaiheessa elämää jo kovin lempeä. Se istuu seuraamassa siivousta korkealla keittiöjakkaralla tuore pulla kädessään ja sanoo, että ei ihmekään, ei mikään tästä tai näistä, ja taputtaa hellästi poskelle, pörröttää hiuksia ja jalkojaan heilutellen kannustaa tunkion lapioijaa. Tämä on niin tärkeää, elintärkeää oikeastaan.
Sellaiset terveiset tunkiolta tänään!
