Hetki lauantailta

Kello herätti tänään, lauantaina, puoli seitsemän. Kävelin puolisokeana kylpyhuoneeseen jättäen makuuhuoneen oven taakse yhden ison ja yhden kaikista pienimmän uneensa. Pesin hampaat, katsoin peiliin ilman silmälaseja ja olin kiitollinen hetken sumeudesta ja ajattelin, että tänään olen tämä ihminen. Joskus epätarkkuus tuntuu hetken armolahjalta. Koti oli hiljainen ja vielä kuin unessa sekin. Herätin esikoisen. Emme sytyttäneet kaikkia valoja, keitin kaurapuuroa ja painoin puolison illalla valmiiksi laittaman kahvinkeittimen päälle. Tunsin lämpöä, tunsin väsymystä, tunsin lempeyttä. Katsoin, miten peliasuinen lapseni lapioi puuroa, hörppäsi smoothieta ja oli niin itsensä näköinen kuin vain kotonansa oleva voi olla. Suojaton, ajatuksiinsa vaipunut, keskittynytkin. 

En pidä ajamisesta, talvella vihaan sitä sydämeni pohjasta. Taivaalta satoi märkiä rättejä, pyyhkimet viuhtoivat. Painoin penkinlämmittimet päälle. Miten ihanaa oli olla vain me kaksi. Miten helpolta tuntui olla vain me kaksi. Tunteen voimakkuus korostui, koko muu maailma tuntui nukkuvan painavien kinosten alla talviuntaan. Lumous särkyi jalkapallohallin pihassa: 

- äiti mä menen jo edeltä. 

Ja sinne hän meni, omaan maailmaansa.

Sellaiseen, jota me saamme katsoa, josta voimme kysyä, mutta kuitenkin sellaiseen, jonne emme enää kokonaan pääse sisään, emme edes kutsuttuina. Tiedämme vähän, arvaamme loput, ja ymmärrämme, että on jo paljon sellaista, joka on hänen eikä lainkaan meidän tai meille. Se tuntuu vähän hataralta ja tämänkin arvaan, mutta voisin sanoa, että se tuntuu siltä meistä molemmista. Omaa tunnettani leimaa haikeus ja hänen ehkä into, kaipuu kasvuun, kaipuu ihan ikiomaan.

Kotiin ajoin pidempää reittiä.