Minä kuulen lokit,
haistan märän maan
– ja minä haistan meren.
Aamulla aikaisin, kun kaikki muut vielä nukkuvat ja talo on hiljainen, painan ulko-oven kiinni. Kuulen sen tutun, turvallisen loksahduksen ja ajattelen, että siellä sen takana turvassa ovat aarteeni, elämäni. Seison ylimmällä portaalla ja näen, kuinka joutsenet lentävät aurassa. Yksi maailman lohdullisimmista asioista on joutsenet. Joka vuosi ne lähtevät ja joka vuosi ne palaavat, peittävät peltoja harvana, valkoisena pumpulimattona.
Vedän syvään henkeä. Ilma on raikas eikä enää lainkaan kirpeä. Hiekka rahisee jalkojen alla ja ilmassa leijuu hyvin hienojakoinen harmaa pöly. Se kevään pöly maistuu kielellä ja karhentaa kurkkua, saa räpyttämään silmiä vähän tiheämpään. Tai ehkä se on aamun valo, sillä aurinkokin on kasvanut korkeammalle ja kurottelee jo naapuritalojen kattojen ylle.
"Nyt se tuli! Kevät!", naapuri huikkaa haltioissaan ja kävelyttää koiraansa eteenpäin. Koira kulkee kevyesti. Tiedän, että naapuri on oikeassa, olen kaivanut pyörän autotallista ja aion pyöräillä töihin. Painan lastenosastolta ostetun pääkallokypärän päähäni ja polkaisen matkaan.
Kevät on saapunut kaupunkiin.
