Täällä podetaan pientä kriisiä, jonka voisi otsikoida seuraavasti: Mitä me haluamme tältä elämältä?!
Syitä tähän pieneen elämänkriisiin on kaksi.
1. Ajoin perjantaina mummolamatkalla auton ulos tieltä. Vastaantulevien kaistan kautta lumen pöllytessä perä edellä ja tömps suureen ojaan. Jos tieltä suistuminen voi olla kaikkien taiteiden sääntöjen mukainen, tämä oli sellainen. Paljon pehmeää lunta, ketään ei tullut vastaan, kaikilla vyöt, eikä mitään mihin törmätä. Kenellekään ei käynyt kuinkaan, ei edes autolle. Apuakin saatiin heti, ja auttajalla sattui olemaan sopivasti turvaistuinkin autossaan. Sen verran ehti kuitenkin aivot työskennellä siinä tiellä pyörimisen lomassa, että hätä tuli. Olotilaa kuvaa ehkä parhaiten puhdas kauhu.
2. Edellisen jälkeen vähäpätöiseltä kuulostava, mutta silti merkittävästi puntteja tutisuttava juttu: minä valmistun toukokuussa.
Nämä kaksi yhdessä ovat aiheuttaneet sen, että oman tien etsiminen on kovin kiivasta. En halua viettää tätä elämää tekemällä jotain vailla minkäänlaista intohimoa. En myöskään halua hypätä siihen oravanpyörään, jota olemme menestyksellisesti vältelleet tähänkin asti. Elämä, joka on meidän näköinen, viehättäisi kovasti. Mutta kun se voisi näyttää niin monelaiselta! Mitä me valitsemme? Mitkä ovat niitä tärkeimpiä juttuja, joita haluamme tehdä ja toteuttaa?
Varattiin perjantaista lauantaihin hotellihuone Kokkolasta. Väinö pääsee mummun ja pappan hoiviin, Jukka menee pelin jälkeen saunailtaan ja minä aion istua siellä huoneessa suljettujen ovien takana miettien, että mitä hemmettiä. Ja juoda ehkä lasin punaviiniä. Toivottavasti lauantaina asuntonäyttöön kävelee nainen, joka tietää edes vähän enemmän.
