Ei mitään.
Ja tämän opettelu kesti kauan, ja läksy meni perille vasta kantapään kautta. Ennen siivosin, tein kouluhommia, järjestelin kaappeja.. Siis kaikkea muuta paitsi sitä, mitä olisin tarvinnut tai kaivannut. Pelkkä löhöily ainoastaan ajatuksen taholla aiheutti huonon omatunnon ja syyllisyys alkoi kalvaa sisuskaluja. Usein kävikin niin, että kun yksinolo loppui ja muu poppoo tuli kotiin, olin lopen uupunut kaikesta touhuamisesta ja myös hieman tympääntynyt siitä, jos joku homma jäi kesken.
Onneksi olen oppinut! Nyt voin ylpeänä ilmoittaa, että tänään, kun pojat lähtivät Keskiselle, olen ollut tässä sohvalla. Siis syönyt sohvalla (kahdesti), katsonut Netflixiä sohvalla, silitellyt kissaa sohvalla, luekenut lehtiä sohvalla, surffaillut netissä tässä sohvalla... Ymmäsitkö idean? Pesin myös kaksi koneellista pyykkiä ja vähän suunnittelin yhtä koulujuttua, mutta vain sen takia, että löhöily alkoi kyllästäyttämään hetkellisesti. Tehtyäni edellä mainitut asiat, se kyllä kiinnosti taas, voitto!
Hämmästelen yhä uudelleen, että miksi hemmetissä on niin vaikea antaa itselleen lepohetkiä? Tiedän, että en ole tämän asian kanssa yksin. Kaikki höpöhöpö-puhe siitä, että lepo tulisi ansaita.. Entäs ne ajatukset, joiden mukaan lepo on sujuvan arjen ja ylipäätään kaikenlaisen olemisen edellytys? Että eihän sitä jaksa jos ei lepää? Tai että arkikin tuntuu tervetulleelta kun on siitä hetkeksi irrottautunut?
Kokeilepas: vähemmän ankaruutta, levon tienaamista, selittelyä tai huonoa fiilistä. Enemmän lepoa levon vuoksi, hyväksyntää, lempeyttä ja kalenteriin merkittyä laiskuutta.