Hieman hukassa

Olen nyt toista iltaa istumassa huokaillen tässä sohvalla. Ei oikein tiedä mitä tehdä, mihin ryhtyä tai mitä ajatella. On loppuja ja uusia alkuja. Pahvilaatikoita ja pakkaamista. Tuntuu, kuin elämä olisi jotenkin pysähdyksissä, pause-nappi painettuna pohjaan. Valmistaudutaan ja odotetaan, päivät tuntuvat pitkiltä ja kohtaamiset ihmisten kanssa jotenkin ohuilta. Jos joskus olen poissaoleva, tämänhetkinen on moninkertaista normaaliin verrattuna.

Kun yleensä on toimeen tarttuva, tiitterä ja tättärä, tämä tällainen toimettomuus ja haahuilu tuntuu aivan hullulta. Ei välttämättä huonolta tai pahalta, mutta hullulta. Ei lainkaan luontaiselta. Kirjoitan toisella kädellä työhakemuksia, toisella kädellä pakkaan elämäämme laatikoihin ja jätesäkkeihin. Kaikki tuntuu kovin epävarmalta ja lopulliselta, samaan aikaan kuitenkin on aika iloinen ja toiveikas olo. Miten ristiriitaista!

Yhtäkkiä olen alkanut miettiä, että mitä olen ennen tehnyt iltaisin. Siis sitten kun Väinö on mennyt nukkumaan. Nyt tuntuu, että aikaa on aivan hirveästi, jotenkin paljon enemmän kuin ennen. Tietysti tiedän, että näin ei ole - onko oikeasti opintojen loppuminen vapauttanut näin paljon tilaa ajallisesti ja ajatuksellisesti?  Näin paljon, että välillä on tylsää. Luulen, että minulla on ollut tylsää tässä mittakaavassa viimeksi ennen Väinön syntymää hoitovapaalla niinä päivinä, kun Jukka oli ensin päivän töissä ja lähti sitten vaatteiden vaihdon jälkeen treenaamaan palaten iltamyöhään. Ehkä syy onkin valoisissa illoissa ja öissä, ne luovat illuusion siitä, että aikaa olisi jotenkin enemmän. Päivä ei lopu, vaan jatkuu jatkumistaan.

Mitä nyt kuuluu tehdä?
Mitä saa tehdä?
Mitä kannattaa tehdä?

Ostin tänään bikinit. Pesin ikkunat, oikein kiillotin sanomalehdellä. Nauratti, pesimme ikkunat uusia asukkaita varten, itseämme varten emme olleet viitsineet. Kaikki taulut seiniltä on otettu alas, verhot eivät enää roiku ikkunoissa eivätkä matot lepää lattioilla. Kaikki on rullattu, sullottu ja teipattu odottamaan, että joku nostaisi ja kantaisi autoon ja sieltä uuteen paikkaan. Kotiin.

Ahdistaa ajatus siitä, että tämäkään muutto ei ole viimeinen. Emme me ole nyt muuttamassa loppuelämämme kotiin. Milloinkahan muutamme? Tuntuu väärältäkin, kun itse sai asua lapsuutensa siinä kodissa, mihin minut aivan uutena kannettiin. Samaan kotiin voin palata vieläkin. Ja me otamme huomenna kuvan pienestä pojasta tuossa portaalla. Otamme kuvan siksi, että pienellä pojalla olisi muisto siitä kodista, jossa asui melkein kolme ensimmäistä vuottaan. Kuinkahan monta kuvaa valkokuva-albumiin kertyy? Kuinka monta kotiovea?

Aikamoista tämä elämä välillä.