Voin kertoa, että viime aikoina, viime päivinä ja viikkoina, tämän talon ovien takana ei ole arki silitellyt yhtään ketään. Moukaroinut, nuijinut ja kampitellut kylläkin. On ottanut voimille, hermoihin ja sydämeen. On itkettänyt, naurattanut ja on tehnyt mieli juosta ulos ovesta ihan mihin tahansa, missä voisi olla edes hetken miettimättä ainoatakaan asiaa. Mutta nyt kuulkaa, nyt on eri meininki!
On hämmästyttävää, kuinka vanhemmuus yllättää aina ja uudelleen. En olisi koskaan voinut kuvitella, että hoidon aloittaminen saa aikaan näin laajan tunneskaalan läpikäymisen. Toki tässä on vähän muutakin meneillään, mutta jo pelkästään se, kuinka pahalta voi tuntua, kun lapsi kertoo uudelleen ja uudelleen, että hän ei halua mennä. Pyytää, että ei tarvisi mennä. Tottahan toki, mennään silti, toimitaan päämäärätietoiesti ja ollaan kaikkea mitä pitääkin, mutta silti: se tunne. Vielä viime lauantaina edessä ystävä ja tuoppi, totesin, että jouluun asti olemme varautuneet siihen, että vaikeaa on. Sen jälkeen olen antanut itselleni luvan vaipua epätoivoon. Mutta siihen asti, siihen asti sinniteltäisiin. Tsempattaisiin, rohkaistaisiin ja oltaisiin reippaita.
Onneksi hoitopaikka on yksi parhaimmista. Hetkeäkään ei ole murhetta siitä, etteikö lapsemme saisi syliä ja lohtua kun niitä kaipaa. Työntekijät ovat olleet aivan ihania, kannustavia, lämpöisiä ja empaattisia. Meitä varten. He ovat sanoneet, että heillä siellä on aikaa, ja että jokainen saa olla omanlaisensa. Eilen Väinö kertoi, että siellä tädit pitävät huolta, ja jatkoi sitten, että myös me lapset pidetään huolta.
Tämä viikko on ollut menestys. Lelupäivää odotettiin, aamuisin ei ole itkettänyt ja päivällä kotiin palaa innosta hehkuva poika. Oli ollut niiin kiva päivä! Täti sanoi portilla, että maailman paras päivä. Tämän paremmaksi ei hoitopäivä voi muuttua. On syöty, leikitty, puettu ja luettu, laulettukin. Oikein hienosti ja reippaasti. Aivan kuin pienelle miehelle olisi nyt syttynyt lamppu. Että hoidossa voi olla kivaakin, ja että hakemaan tullaan kyllä, ihan joka kerta. Ja että voi luottaa tähän hommaan, se toistuu tutulla tavalla, vaikka aluksi kaikki olikin uutta.
Tuntuu vähän höpsöltä kirjoittaa tätä hoitoasiaa näin paljon, koska paljon on jo kirjoitettu. Usein korostetaan sitä, että kaikenlainen reagointi on normaalia ja kuuluu asiaan. Ja että jokainen tyylillään: toinen kieltäytyy aluksi menemästä, yksi menee viikon pari sujuvasti ja sitten vasta huomaa, että ehei, hetkinen: tämähän jatkuu jatkumistaan! Annetaan myös ohjeita siitä, että vanhemman pitää olla itse reipas lapsen nähden. Mutta eipä paljon missään kerrota, kuinka suuri myllerrys koko homma voi oikeasti olla, ja että miltä se äidistä tai isästä tuntuu. Tai ehkä ennemmin: kuinka paskalta se voi tuntua huolimatta siitä, että tietää kaikki yllä luetellut asiat. Ja että mitä arki oikeasti voi olla isojen muutosten äärellä kun tuntuu, että kaikki ontuu, eikä mikään suju. Minut tämä ainakin yllätti, vaikka päiväkotimaailma työntekijän roolista on hyvinkin tuttu.
Niin että pahalta voi tuntua, vaikka miten järkeilee.
Mutta kyllä se siitä, omalla painollaan ja ajallaan.
Meillä näköjään nyt.
Jihuuu!!!
