maanantai 26. syyskuuta 2016

Uimahallit, nuo suuntavaiston hämäävät sokkelot

Kävimme viime viikolla uimassa koko pienellä perheellä. Aikana ennen lasta olin aika ahkerakin uimari. Altaassa kauhoessa pää tyhjeni ja saunan lauteilla oli mukava kuunnelle mummojen muisteloita. Välillä kinnasin ylleni vesijuoksuvyön ja tyytyväisenä tamppasin etanavauhtia menemään. Uimahallissa eläkeläisten vuoron aikaan tunnen olevani omieni joukossa.

Uimahalleissa on kuitenkin jotakin, joka altistaa kaikenlaiselle sekoilulle. Ei ole kerta tai kaksi, kun olen joutunut siellä pulaan. Siis ihan oikeasti. Ainoastaan yhtä kertaa monista voin suoraa syyttää huonoa näköä (ei piilareita eikä laseja päässä: silkkaa hulluutta miinus viiden näöllä), muut kerrat ovat seurausta jostakin ihan muusta. Siis sähläämisestä ja säätämisestä. Aivojen narikkaan jättämisestä. Jostakin, jota minulle on kertynyt huomattava määrä. Ja uimahalleissa se kaikki jotenkin puskee esiin.

Palataan tuohon viime viikkoiseen uintireissuun. Jukka ja Väinö menivät miesten puolelle, minä naisten. Mennessämme Jukka vielä huikkasi, että yritä nyt löytää perille. Se taitaa tuntea minut ja taipumukseni aika hyvin jo. Naureskellen lupasin, että löydän kyllä. Ja niin löysinkin! Kaikki suju oikein hienosti, mitä nyt jouduin pyytämään apua naapurikaapin rouvalta kun en saanut pukukaappini ovea lukkoon.

Wanted: turvallinen uimakamu, jolla on varalta extrapyyhe ja hyvä suuntavaisto!
Uiskentelimme (lue: värjöttelimme kahluualtaassa valellen ämpäreillä liian kylmää vettä päällemme lapsen leikkiessä venekilpailuja) kunnes huulet alkoivat uhkaavasti sinertää ja päätimme lähteä saunaan lämmittelemään. Kipaisin naisten puolelle ja rupesin katseellani hakemaan lokerorivistöstä kamppeitani. Ne eivät olleet siellä. Eivät vain olleet. Tuttu, painostava tunne jymähti vatsan seudulle: ei hemmetti, taas. Fiksuna tyttönä päättelin, että joku oli varmaankin vahingossa ottanut minun pyyhkeeni ja peflettini, lähtenyt niiden kanssa jo pukkarin puolelle, ehkä kotiinkin. Siinä vieressä nimittäin könötti aikalailla samantapainen pyyhe kuin omani.

Kohtalooni alistuneena lähdin takaisin altaiden puolelle tarkoituksenani kysyä uimavalvojilta, että mitäs nyt, voisivatko kuuluttaa väärän pyyhkeen napannutta leidiä tai mahdollisesti tehdä jotain muuta asian eteen. Matkalla kopille kävelin hieman harhaan (krhm...) ja huomasin toisen kyltin, joka kertoi naisten suihkutilojen sijaitsevan myös siinä suunnassa. Toivon kipinä syttyi, voisiko olla! Kipitin kiivasta tahtia hyvin samannököisestä oviaukosta sisään ja kappas: siellä se punainen pyyhkeeni odotti ihan kiltisi omalla paikallaan. Niin että kaksi naisten puolta, identtiset näöltään.

Uimhallireissun arvosana aikalailla kasipuoli, tällä kertaa en sentään tarvinnut henkilökunnan apua, kanssauimari ja pettämätön päättelykykyni riittivät turvaamaan hyvän ja turvallisen hallikokemuksen. Tätä uimahallisarjaa voisi jatkaa mm. tarinoilla siitä, kuinka melkein pyörryin, kuinka hätääntynyt Jukka vaatii meitä välittömästi poistumaan, koska kasvoni ovat violetit, kuinka pyyhe jäi kotiin ja kuinka sain väärän pukukaapin oven lukkoon, enkä enää löytänyt omaa kaappiani ja tavaroitani tai ehkäpä sillä kertomuksella, jossa kipitin hotellin respaan ylläni pelkkä pyyhe, koska muut kamat olivat ulottumattomissani puhumattakaan niistä kerroista, kun olen saanut ylleni pyörivien porttien vihat. Uimisiin!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti