Se on täällä!

Jukka, silmät kiinni. 

Meillä on jo monena vuonna hampaat irvessä ja verenmaku suussa leikkimielisen lempeästi kiistelty siitä, että saako joulua aloittaa aiemmin kuin 1. joulukuuta. Jukan mielestä ei, minun mielestäni ehdottomasti! Kaikki alkaa siitä, kun jouluolo ilmestyy, sitten junaa ei pysäytä enää mikään. Jouluolo ilmestyy itselleni ensimmäisen kerran varkain, yleensä yhtenä kirpeänä loka- tai marraskuisena aamuna herään, ja tadaa! Jouluolo on tullut jäädäkseen, kunnes se vuoden vaihtumisen jälkeen hipsuttelee itsekseen odottamaan seuraavaa kertaa. Ensimmäiset muistikuvat jouluolosta ovat siltä ajalta, kun kurkistelin vielä aamuisin tonttupussiin, eli olin aika pieni tyttönen.

Jouluolo tarkoittaa sitä, että hymyilyttää. Sitä, että on villasukat ja kynttilöitä, ensin teetä, hetken päästä jo glögiäkin. Se tarkoittaa Pinterestin vimmattua selaamista jouluun liittyvillä hakusanoilla, lahjalistojen kirjoittamista ja pakettien suunnittelua (voi kyllä, suunnittelua, mutta näkisittepä siskoni paketit!). Jouluoloon liittyy hissukseen hiihtely hämärässä kodissa ja sohvalla kölliminen. Tietynlainen rauha laskeutuu yleensä niin lepattavaan mieleen, vatsaonteloihin ja sydämen seudulle. Olo on kiitollinen, lempeä ja lämmin. Paitsi ulkona vähän kylmä tietysti, mutta se kuuluu asiaan. Punaiset posket ja palelevat näpit.

Jouluolon laskeuduttua kuunnellaan aika paljon rauhallisempaa musiikkia kuin yleensä, joululauluja ei mielellään, minusta suurin osa niistä on liian itkettäviä, mutta muuta rauhallista ja soljuvaa kyllä. Yleensä kaivan vielä yhden villaviltin komerosta sohvalle valmiuteen seuraavaa palelijaa varten, ja kiikutan villasukkia joka nurkkaan. Jouluolo on luksusta, kerran vuodessa, ja aina vähän yllättäen. Koskaan ei tiedä tarkkaa päivää, milloin se ensimmäisen kerran tulee. Tänä vuonna juuri nyt!