Introvertin tunnustukset

Onpas jännittävää kirjoittaa tästä asiasta.

Oletin nimittäin hyvin pitkään, että olen ekstrovertti: sujuvasainainen small talkin taitaja, joka saa energiaa toisista ihmisistä ja sosiaalisista tilanteista. Kas kummaaa, kyse olikin niistä hetkistä, kun virtaa oli tarpeeksi, ei suinkaan pysyvästä olotilasta. Aikana ennen lasta olin todella paljon yksin ja itsekseni yhteisessä kodissamme, koulussakin paljon omissa oloissani. Sosiaaliset tilanteet, hetket ja kohtaamiset antoivat energiaa enemmän kuin veivät sitä, sillä niiden määrä oli aisoissa. Kun tilanne sitten kääntyi päälaelleen, olin kuin kala kuivalla maalla henkeä haukkomassa. Kesti pitkään ymmärtää, missä vika.

Pikkuhiljaa kuitenkin ymmärsin, mistä oli kyse: halusin olla myös yksin. Tai ehkä ennemmin niin, että minun täytyi ja täytyy edelleen saada olla myös yksin. Minäkuvan muutos oli iso, ja on edelleen. Olen paikantanut prosessin alun Seinäjoelle muuttoon, mutta erityisesti lapsen syntymään. Silloin maa alkoi vavahdella, tuttu muuttui vieraaksi ja oli etsittävä uutta, tukevaa maata jalkojen alle. Kun kaikki turha riisuttiin mielen päältä ja jäljelle jäi vain paljasta, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä näkemänsä ja oppia elämään sen kanssa. Ennen oli mahdollisuus valita yksinolon ja seuran välillä, elämäntilanteen muututtua valintaa ei enää luonnollisestikaan voinut aina tehdä omia tarpeitaan kuunnellen.

Tälläkin hetkellä kohtaan päivittäin kymmeniä ihmisiä. Kun tulen töistä kotiin, ovella vastassa ovat ne kaikista tärkeimmät ihmiset, joille haluaisi antaa itsestään suurimmat siivut. Usein käy kuitenkin niin, että kotiin saapuu rättiväsynyt äiti ja vaimo, jonka suurin haave on mennä peltorit päässä vaatekomeroon piiloon. Näin en kuitenkaan joka päivä tee, vaan leikin Rollella ja Sampalla, käytän iltapesuilla ja nukutan. Kun lapsi nukkuu, alakerassa odottaa aviomies ja yksi parisuhde. Yleensä tässä vaiheessa tuntuu, että en saa sanaakaan suustani, haluaisin olla vain hiljaa ja tuijottaa seinää. En tartu puhelimeen, en soita kuulumisia, koska en jaksa. Minusta ei yksinkertaisesti enää riitä. Jos saisin valita, tekisin töitä kotoa käsin edes parina päivänä viikossa, ihan yksin. Jos unelmistani tulisi totta, kirjoittaisin työkseni kotoa käsin.

Minulla on harvoin tylsää. Voin istua ajatuksissani pitkiäkin aikoja, kirjoitella muistiinpanoja ja vain pohdiskella. Lempitekemiseni on istua auton kyydillä ihan hiljaa ja katsoa ulos ikkunasta. Olen huomannut, että hiljaisuus on helppoa, mutta vain joidenkin kanssa. Miehet ovat tässä asiassa ehkä helpompia kuin naiset, oletteko huomanneet saman?  Välillä minusta tuntuu, että tekisi mieli repiä tukka päästä turhanpäiväisiä jaaritellessa. Välillä taas tuntuu, että voisin keskustella koko yön saamatta kyllikseni. Nautin myös seurasta, ja voi kuinka kovasti nautinkaan! Mutta sopivina annoksina laadun korvaten määrän.

On hirmuisen lohduttavaa tietää, että sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot ovat kaksi täysin eri asiaa. Lohduttavaa on myös se, että kun tässä on oppinut itseään vähän tuntemaan, on voinut selittää myös muille. Keskusteluiden kautta sitä on huomannut myös sen, että hei, en ole ainoa! Mitä enemmän tietää ja tunnistaa, sitä paremmin osaa vetää omia rajojaan, huolehtia jaksamisestaan ja näin ollen olla useammin parhaimmillaan kuin pahimmillaan.

Onnea on myös se, että kotona asuvat miehet tietävät, että äiti välillä elpyy.