keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Tervetuloa, lukuilo!


Kävimme alkuviikosta kirjastossa koko porukalla. Väinö rakastaa sen palautus- ja lainausautomaatteja, minä menen yksin ollessani mieluummin tiskille tapaamaan ihmistä. Lainasin neljä kirjaa, tavoitteena lukea suunnilleen kirja viikossa. Se olisi nykyiselle, entistä paljon hitaammalle tahdilleni varmaan aika sopiva vauhti, ajattelin. Nyt olen kuitenkin lukenut jo kaksi. Enkä nyt sano tätä mitenkään kehuakseni lukunopeuttani (tai paljastaakseni iltojeni tyhjät tunnit), vaan ollakseni onnellinen siitä, että minulla on taas kirjat. Olivat nimittäin pitkään muualla.

Puhelimessani on muistikirja, jonka yksi otsikko on kirjat, jotka haluan lukea. Aina kun vastaan tulee kirja, josta tulee tietty tunne, listaan sen ylös. Myöhemmin sitten varailen niitä kirjaston nettisivuilta, odotan, että tekstari ilmoittaa varauksen saapumisesta ja käyn lainaamassa kirjan. Yleensä en enää edes muista, miksi kyseisen kirjan olen halunnut lukea tai mistä se on matkaani tarttunut, mutta koskaan en kyseenalaista valintojani. Tämä saattaa kuulostaa  aika paljon vähän huuhaalta, mutta sanon sen silti: uskon, että luen  ne kirjat, jotka minun on tarkoituskin lukea.

Luotan siihen, että jos minulle tulee jostain kirjasta tunne, se kuuluu listalle. Mikä tämä tunne sitten on? En tiedä, enkä edes yritä selittää. Sellainen tunne vain. Merkityksellisyydestä ehkä, tarkoituksenmukaisuudesta ja siitä, että kirja tuli tielleni syystä. Myönnetään, kuulostaa vähän humpuukilta.

Ehkä on ihan hyvä pikkuisen uskoa humpuukiinkin, luulen.

Lukijana olen ihan kamala ahmatti, hotkijoiden hotkija. En malta lopettaa, silmät menevät ristiin ja välillä annan toisen levätä ja luen vain toisella. Kun luen, luen kaikkialla: hampaita pestessä, hellan ääressä, automatkalla tai silloin, jos joudun minuutinkaan odottamaan jotain. Voin lukea missä vain, ja yleensä hyvin nopeasti todellinen ympäristö katoaa ympäriltäni, enkä sen jälkeen juuri kuule tai näe mitään, mitä ympärillä tapahtuu.

Laukussani on aina kirja. Olisi kertakaikkisen kamala tunne huomata keskellä kirjan mentävää aukkoa, että olennainen puuttuu. Jos lähden pidemmälle reissulle, pakkaan mukaan useamman, koska eihän sitä valmiiksi voi tietää, mitä tekee mieli lukea. Kirjoja on yleensä kesken yksi, kaksi tai kolme. Välillä tuskastun ja tuntuu, että mikään ei etene tai jotenkin sovi. Hetken levottoman vaihtelun jälkeen se oikea yleensä sieltä löytyy ja tulee luetuksi. Kaikki tulevat luetuiksi: en voi jättää huonoakaan kesken, koska tunne. Tunteen lisäksi kunnioitan kaikkia kirjalijoita niin kauheasti, että haluan lukea aloittamani loppuun ja antaa sille kaikki mahdollisuudet näyttää kyntensä. Joskus ne tulevat esiin vasta lopussa, joskus eivät koskaan. Tietääpähän ainakin, mitä ei itse koskaan haluaisi kirjoittaa, tai minkälaista tunnetta lukijalle jättää.

Minua kiinnostaisi myös tietää, minne kirjastoon maksetut sakkomaksut menevät? Olen maksanut niitä aika paljon, enkä usko hetkeäkään, ettenkö tulisi maksamaan myös jatkossakin. Luojan kiitos korkeakoulukirjaston yli kahdensadan euron suurinen sakko kutistui yhdellä kokonaisella nollalla, se oli onnellinen päivä se.

Lukuiloa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti