Päätimme perheenä aloittaa uuden tradition; pastasunnuntain! Uskon, että tämä päätös muodostuu yhdeksi vuoden parhaimmista. Lyhykäisyydessään pastasunnuntai tarkoittaa sitä, että kerran kuussa pyydetään läheisiä meille syömään pastaa. Teimme esikoisen kanssa jälkkärin, katoimme pöydän ja kannoimme pöydän ääreen lisää tuoleja. Kaikki tuollainen suunnittelu ja valmistelu on niin kivaa ja inspiroivaa. Ensimmäinen pastasunnuntai oli menestys, juuri sellainen mitä toivoimme! Aina kyllä vähän jännittää tehdä ruokaa isommalle porukalle, mutta tämä on hyvää siedätystä siihenkin.
Olisi saanut jäädä väliin:
Kaikki ikävät ihohaasteet! Homma jatkuu vaan ja se kyllä harmittaa.
Olisi voinut ottaa uusiksi:
Olipa kiva päästä katsomaan Jukan peliä Kampushallille ensimmäistä kertaa tällä kaudella! Samaan aikaan huomasin vähän haikeastikin, että vuosikausia kanssani katsomossa istunut pieni miehenalku juoksi nyt koko pelin ajan kavereiden kanssaan siellä ja täällä, äitiään kävi nopeasti vain moikkaamassa katsomossa.
Niin ja näin:
Arkinen kalenteri oli helmikuun osalta aikamoinen paletti. Vähän liian täynnä, vähän liian paljon muistettavaa ja hoidettavaa. En kaipaa kotiseinien sisällä kiirettä tai sellaista tunnetta, että on tuhat rautaa tulessa. Toisaalta, tuntuupa lähestyvä salibandykauden loppu, töihin palaaminen ja tämä viimeinen hoitovapakuukausi vähän erityisemmältä tiiviiden viikkojen jälkeen.
Parhaat naurut:
Pienin puhuu juttuja jatkuvasti ja koko ajan enemmän ja enemmän. Puheen kehitysnopeus on hämmästyttävää. Hän pystyy hyvin omalla tavallaan kertomaan tapahtumista ja muistelee esimerkiksi pappan vuodekatoksen kiinnittämistä hartaasti edelleen, vaikka tuosta merkittävästä tapahtumasta ja porakoneen melusta on jo viikkoja. Välillä on havaittavissa kovin voimakasta turhautumista, jos kerrottu viesti ei ihan heti ja välittömästi tule ymmärretyksi kuulijan toimesta. Kaikki tuntuu niin ihmeellisestä ja onnekkaalta. Ihastelemme ja ihmettelemme, miten voimme olla näin onnekkaita.
Kuukauden kohokohta:
Ehdottomasti päivä kaupungilla yhdessä äidin ja mun mummun kanssa. On aivan erityisen ihanaa, arvokasta ja erityistä viettää aikaa useamman sukupolven voimin. Sitä tuntee kovin voimakkaasti kuuluvansa johonkin, olevansa osa ketjua, jatkumoa. Tuo tunne on turvallinen ja rakas. Samanlaisissa tunnelmissa vietettiin aikaa myös toisessa mummolassa mummun ja pappan synttärikahveilla alkukuusta. Suvun nuorin leikki tutuilla lelueläimillä ja minä etsin juuri sitä yhtä pientä hevosta, joka oli lapsuuden lemppari.
Maaliskuulta odotan:
Pääisäisilmoja, hoitovapaan viimeisten viikkojen fiiliksiä: riemua ja haikeutta, kevätruokien fiilistelyä ja kuun puolivälin koulupäiviä, ehkä myös kirpparihommia!