keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Mitä näet toisen silmistä?

Aikana, jolloin voin huonosti, minun oli todella vaikea kohdata ihmisiä silmästä silmään. Silmiin katsomisen vaikeus hankaloitti kanssakäymistä aika paljon. Kun ei voi katsoa keskustelukumppania silmiin pitkään, vaan vain vilkaisee. Kun kaupungilla tekee mitä tahansa, että kukaan ei huomaisi tervehtiä. Kun tuntuu helpommalta painaa katseensa maahan.

Hankaluuden huomasi tässäkin asiassa vasta sitten, kun se alkoi helpottamaan. Ymmärsin, että pelkäsin sitä, mitä niissä silmissä näkyisi. Ihminenhän peilaa itseään toisten ihmisten katseesta. Hyväksyntä, rakkaus ja luottamus, ilokin. Niitä me haluamme nähdä. Siinä tilanteessa kun itse kuvittelee olevansa kertakaikkisen kelvoton, ei kestä sitä mahdollisuutta, että se sama tuomio tulisi myös toisen katseesta.

Tämä päättely liippaa lähteltä myös selitystä siitä, miksi en kertonut aiemmin. Miksi en hakenut apua nopeammin oman tilanteeni tajuttuani. Ensinnäkin, uskon täysin siihen, että ihminen hakee apua vasta sitten kun on siihen valmis. Minulla tuo tarvittava aika oli vuosi. Kun kriisi on päällä, kaikki voimat menevät selviytymiseen ja pärjäämiseen, kaikkein välttämättömimpään. Enempään ei yksinkertaisesti ole antaa mitään, ei voimia, ei palaakaan itsestä.

Kun tilanne rauhoittuu ja on on niin sanotusti selvemmillä vesillä , alkaa mieli prosessoida kokemaansa. Pikkuhiljaa mieli päästää pintaan asioita, jotka on käytävä läpi eteenpäin päästäkseen. Jokainen varmasti on kuullut, että pahasta traumasta kärsivä ihminen ei yksinkertaisesti muista tapahtunutta. Mieli suojelee estämällä muistojen pääsyn tietoisuuteen. Aika, jonka ihminen tarvitsee valmistuakseen käsittelemään kipeitä asioita, on varmasti kaikella tapaa tapauksesta riippuvainen ja jokaisella yksilöllinen. Uskoisin, että muistojen pakottaminen tai avun tuputtamienn liian aikaisin on enemmän haitallista mitä hyödyllistä. Ihmisen mieli kyllä tekee työnsä kun on sen aika.

Samaan tapaan tiesin hetken, jolloin pystyin kertomaan siitä, mitä meidän elämässämme oli tapahtunut. Hetki, jolloin kaikki oli sekaisin ja ylösalaisin, olisi ollut liian vaikea ottaa vastaan esimerkiksi myötätuntoa. Uskon, että se olisi kaikessa hyvyydessään ollut liian musertavaa. Kun aika oli kypsä ja omat jalat hieman tukevammalla maaperällä, pystyin hyvin ottamaan vastaan saamaamme myötätuntoa, vastaamaan kysymyksiin ja päättämään, että tästä asiasta en aio vaieta. Olkoon se sitten äitimyytin murtamista, ihmisyyden esiin tuomista äitiydenkin osalta tai vain toivoa siitä, että jonkun toisen olo tämän myötä helpottaisi, näistä asioista t ä y t y y puhua enemmän.

Ei riitä, että on olemassa keinoja seuloa esimerkiksi erilaisin lomakkein äidin mielialaa. Ei riitä, että on olemassa auttamisen keinoja ja menetelmiä. Palveluiden piirissä täytyy olla henkilöitä, jotka tavoittavat äitejä siten ja siinä kohdassa, että he omalla toiminnallaan mahdollistavat rehelliset vastaukset vailla pelkoa. Ennen kaikkea tarvitaan oikeaa ja kokemusperäistä tietoa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Kun asiasta tehdään näkyvä siten, että oikeat ihmiset kertovat kokemuksistaan, eikä turvauduta pelkästään teoreettisiin kuvauksiin, kynnys hakea apua laskee varmasti. Kun jokainen äiti ymmärtäisi, että ei ole ainoa. Että se voi tapahtua kenelle tahansa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti