Tässä viime aikoina on tullut aika paljon pohdittua parisuhdetta, avioliittoakin. Että miksi jotkut onnistuvat ja toiset eivät. Aikamoista salatiedettä.
Luulen, että tämä on asia, jossa kukaan ei ole koskaan valmis. Oppipojasta ei tule mestaria, vaan jatkuvasti on sopeuduttava toiseen ja sopeutettava itseään. Haluttava oppia tuntemaan uudestaan, eikä vaatia toista pysymään samana. Mestariksi voi tulla vain tahtomisessa. Siinä, että tahtoo yhä uudestaan ja uudestaan. Tietoisesti päättää, että tämä on vaivannäön arvoista. Että tähän minä haluan panostaa.
Sillonkin, ja varsinkin silloin, kun tuntuu, että ei sittenkään. Eikä tästä tule mitään. Ja että ei tuo ole sellainen kuin haluaisin, tarvitsisin ja ansaitsisin.
Se mitä ajattelee, lisääntyy. Kun keskittyy puutteisiin ja epäkohtiin, ne huutavat yhä lujempaa. Kun ajattelee useammin kiitoksen aiheita, toisen hyviä puolia ja onnellisia hetkiä, ei niitä voi jättää kuulematta. Joskus kannattaa myös keskittyä vähän itseensä. Miettiä, että miksi tämä asia saa minut suuttumaan, pettymään, katkeroitumaan... Tai hymyilemään ja kiittämään.
On hyvin helppo luisua ajattelemaan, että kun tuo toinen ei koskaan, ei ikinä eikä varsinkaan pyytämättä. Kaiken sen ajattelun keskellä saattaa käydä niin, että ei sitä sitten itsekään. Mitä jos jättäisi sen vatvomisen ja sen sijaan tarttuisi toimeen?
Kertoisi, mitä toivoo.
Kysyisi, mitä se toinen haluaa.
Että mistä tulee turvallinen olo,
mikä satuttaa,
mikä ilahduttaa.
Kyselisi,
että mitä rakkauden kieltä meillä puhutaan?
Kuulin tarinan, jossa mies oli vuosikaudet ostanut vaimolleen pieniä lahjoja, osoituksena rakkaudestana. Rakkauden lahjoja. Näin hän kertoi omalla tavallaan vaimolleen, että tämä on tärkeä, merkityksellinen ja hänen silmissään rakkain kaikista. Vaimon mielestä mies ei arvostanut häntä tarpeeksi, ei rakastanut riittävästi, sillä eihän mies koskaan halunnut viettää aikaa hänen kanssaan! Kantoi vain kotiin pakettia paketin ja kukkien perään sen sijaan, että olisi istunut alas samalle sohvalle katsomaan elokuvaa. Sitä nainen olisi kaivannut. Koska hänen mielestään suurin rakkauden osoitus toiselle oli yhdessä vietetty aika. Miehen mielestä rakkaudesta kertomiseen paras vaihtoehto olivat nuo pienet lahjat.
Tämä parisukunta puhui eri kieltä keskenään, toistensa ohi. Vaikka kumpikin rakasti ja halusi sen toiselle osoittaa. En muista mistä nämä rakkauden kielen viisi eri muotoa ovat tarttuneet muistivihkoni reunaan, mutta kyseinen jaottelu on seuraavanlainen:
Myönteiset sanat,
yhdessä vietetty aika,
rakkauden lahjat,
lempeät palvelukset
ja fyysinen kosketus.
Mitä kieltä sinä puhut? Onko se kieli, jonka kumppanisi ymmärtää?
