Näytetään tekstit, joissa on tunniste kotona. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kotona. Näytä kaikki tekstit

lauantai 12. marraskuuta 2016

Pinaattilätyt & Suuri Sarjalistaus

Eilen kesken kiihkeimmän Netflixin tuijottamisen muistimme, että pinaattilättytaikina tekytyi jääkaapissa jo toista vuorokautta. Ei auttanut kuin nousta paistamaan. Kahdella pannulla homma sujui joutuisasti, mutta jotain oheistekemistä piti keksiä. Listanaisen miehenä Jukka keksi, että pisteytetään yhdessä katsomamme sarjat paremmuusjärjestykseen. Pähkäilyn lomassa tuli myös mieleen, että olisi pitänyt nimetä kissa Kevin Spaceyksi aikanaan! Mikä loistava nimi kissalle.

Tässä siis meidän lista. Pisteet perustuivat muun muassa mielikuviin, hatariin muistoihin ja tunnelmiin sekä tunnariin. Ykkönen oli kiistaton, muita sitten mietittiin enemmän tai vähemmän. Minä arvostelin Chef´s Tablen toiseksi parhaimmaksi, Jukka puolestaan heitti sen aika häntäpäähän. Mutta silti kummaltakin vahva suosistus tälle inspiroivalle sarjalle, löytyy Netflixistä ja on varmasti ruokaa rakastavien mieleen.

1. House of Cards
2. Moderni perhe
3. HIMYM
4, Suits
5. Chef´s Table
6. Täydelliset naiset
7. Orange Is The New Black
8. Silta
9. 24
10. Kimmo, House of lies

Ja koska listan näkeminen hieman kauhistutti (aika monta tuntia kulutettua aikaa..!), ajattelin pyytää, että Jukka ryhtyy taas lukemaan kirjaa ääneen iltaisin. Hän tykkää lukea, minä tykkään kuunnella. Jackpot! 

Pinaattilätyt: 5dl ternimaitoa, 2dl vehnäjauhoja, 1tl suolaa, pakastepinaattipussi sulatettuna.
Sekoita, turvota, paista!


sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Viikonlopun kuulumisia

Kulunut viikonloppu on ollut i h a n a!

Perjantaina töiden jälkeen oli pitkästä aikaa sellainen oikeanlainen viikonloppufiilis. Päiväni päättyi mielenkiintoiseen kohtaamiseen aikuissosiaalityötä tekevän sosiaalityöntekijän kanssa. Haastattelin häntä työn alla olevaan lehitjuttuun koskien sosiaalihuoltolain mukaista palvelutarpeen arviointia. Itse haastattelu oli nopeasti ohi, mutta jäin notkumaan hänen toimistonsa ovenrakoon vielä toviksi, juteltavaa olisi riittänyt vaikka kuinka.

Lopulta kävin kirjastossa lukemassa uusimman Trendin ja sitten ajelin kotiin miesteni luokse, kaikki kolme olivat kotona: kissakin taas vaihteeksi. Keittiö on edelleen aikamoinen kaaos, jokainen nurkka on jo täynnä muuttolaatikoita. Karkasimme ulos syömään ja kiittelimme ravintolaa, jossa oli lasten leikkipaikka. On päiviä, jolloin jaksaa viihdyttää ja leikkiä, satuilla ja turista ruokaa odotellessa, mutta nyt aika rankan viikon jälkeen olin kyllä onnellinen siitä, että Väinö saattoi välillä kipittää näköetäisyydelle värittämään ja ajelemaan autoilla.

Puhelin Jukalle, että minun on ollut kova ikävä sohvalle. En muista milloin viimeksi olisin istunut tai makoillut sohvalla sohvatyynyt täydelliseksi tueksi aseteltuina telkkaria tuijottaen. Aikamoista haipakkaa on ollut. Perjantai-illan ainoa tavoite oli sohvatreffit valkkarilasin kanssa. Ehdottoman täydellistä, kun tiesi, että saa nukkua aamulla iiihan niin pitkään kuin unta riittää! Laitoin perjantain ja lauantain väliseksi yöksi uunikuivatut tomaatit tulille ja kipaisin aika hyvissä ajoin nukkumaan aamupala jo mielessä.

Ei ole parempaa yhdistelmää kuin ruisleipä, hyvä juusto, uunikuivatut tomaatit ja tuore basilika <3 Istuimme aamupalalla pitkään ja hartaasti, kahviakin taisi mennä melkein pannullinen kahteen pekkaan. Hitaat aamut ovat kyllä mieltä hemmottelevia. On ihana syödä rauhassa ja ajan kanssa ilman hotkimista ja jatkuvaa kellon tuijottamista (ehkä kannattaisi arkisin yrittää herätä hieman aikaisemmin krhm..).


Kipaismme Anttilasta uuden rikkaharjan, Annon mallistosta löytyi kaunis, puinen yksilö. Samalla nappasimme mukaan uuden puhtaan pyykin korin ja lasten lakanan, lakanat olivat tarjouksessa kolmen euron kappalehintaan. Laiskotti edelleen, eikä kokkailu innostanut kumpaakaan. Aika lähelle Anttilaa on jo aikoja sitten avattu nepalilainen ravintola jota moni on kehunut, mutta me emme ole ehtineet sitä testaamaan. No nyt ehdimme! Ja kannatti kyllä ehdottomasti, suosittelen. Lehtisen kauppakeskuksesta löytyy.

Muutama ystävä varoitteli, että viikonlopusta tulisi sateinen (säätiedotusten tarkistelu on jotenkin jäänyt viime aikoina, olen vain luottanut siihen, että kyllä paistaa ja lämmittää), silti luihin ja ytimiin tunkeutuva kosteus yllätti. Kääriydyin vuortellen villaneuleeseen ja villatakkiin, jaloille heitin joululahjaksi saadun Lapuan kankureiden viltin, se on ihanin ikinä. Pesimme loppupäivän pyykkiä, varmaan sellaiset viisi koneellista. Onnea on pyykinkuivausteline, joka pysyy pystyssä, eikä kenota suuntaan tai toiseen! Mattamusta värikin on plussaa.

Täydellinen yksilö löytyi vihdoin ja viimein!
Jutustelimme Jukan kanssa lauantai-iltana Väinön mentyä nukkumaan, että aika paljon on tämä arki helpottanut. Ei nimittäin ole kauaakaan siitä, kun iltaiset nukuttamiset saattoivat viedä tunnin jos toisenkin. Nyt maksimiaika on ehkä vartin verran, yleensä muutama minuutti iltalaulua riittää ja pienin on unessa. Luonnonlaki tosin on se, että jos päikkäreitä nukutaan minuuttikaan, iltainen nukkumaanmeno kannattaa suosiolla heittää heti parin tunnin päähän normaalista, ja silloinkin saa valmistautua taisteluun. Olemmekin ajoittaneet pidemmät automatkat iltaunien aikaan, se sujuu hienosti. Autossa unensa aloittanut Väinö nukahtaa hyvin perillä uudestaan ja jatkaa unia aamuun asti.

Sunnuntai on tuntunut, noh, sununtailta. Sellaiselta sunnuntailta, joita lapsena oli. Vähän on tylsää ja vähän pitkästyttää, mutta mitään ei oikein jaksaisi tehdä. Kävimme sunnuntai-ajelulla koko perheen kera ja koukkasimme Makuunin irttareiden kautta takaisin himpulaan. Suunnittelmme Jukan kanssa kesän mökkireissua ja Väinö katsoi Ryhmä Hauta. Ihanan tavallista ja kiireetöntä <3

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Sunnuntain sapuskat

Meillä oli tänään keittiöaamupäivä. Jauhot pöllysi kun kolme kokkia hääräsi. :D Väinö on aina niin innokkaana mukana ruoanlaittohommissa, mutta vastustelee kovasti paistamista. Raakaravinto kiinnostaa taikinoiden muodossa! Vastustelusta huolimatta saatiin uuniin niin sämppärit kuin linssilasagnekin, Jukka hoiteli tontillaansa kasvissosekeittoa. Eipähän tarvitse alkuviikosta uhrata aikaa muuta kuin ruoan lämmittämiseen. Lempeämpi lasku arkeen sairastelujen jälkeen on todella tarpeen.

Seuraavassa lähinnä aineisosaluetteleioita sapuskoihin, suurin osa aineksista heiteltiin joukkoon näppituntumalla. Alkaa pakastin ja kuiva-ainekaapit huutaa tyhjyyttään, jee!

Linssilasagne
puoli pakettia lasagnelevyjä
1,5-2dl linssejä

sipuli
purkki chilitomaattimurskaa
pari tuoretta tomaattia
hunajaa

5dl maitoa
3rkl vehnäjauhoja
muskottipähkinää
30g voita

juustoa raasteena n. 2dl 

Keitä linssit pakkauksen ohjeen mukaan lähes kypsiksi. Kuullota sipuli, lisää tomaattimurska ja pieniksi pilkotut tomaatit ja esikypsennetyt linssit. Lisää kastikkeeseen loraus vettä tarvittaessa, mausta pienellä lorauksella hunajaa. Anna muhia miedolla lämmöllä puolisen tuntia.
Aloita valkokastikkeen valmistus sulattamalla kattilassa voi. Lisää vehnäjauhot ja anna kypsyä hetki, älä ruskista! Lisää joukkoon maito ja anna kiehua varovasti muutama minuutti. Mausta ripauksella muskottipähkinää. 
Kokoa lasagne, ripottele väleihinkin juustoraastetta, mutta säästä suurin osa päällimmäiseksi! Paista 175 asteessa puolisen tuntia. 

Kasvissosekeitto
Sipuli
muutama porkkana
pari bataattia
pari perunaa
noin desi kermaa, creme fraichea, Koskenlaskijaa tms.
pala inkivääriä
suolaa, pippuria

Pähkinäiset bataattisämpylät
kaurahiutaleita
siirappia
50g sulatettua voita
kuivahiivaa
rouhittuja pähkinöitä
bataatti keitettynä ja soseutettuna
jauhoja (meillä pussinpohjia: sämpyläjauhoja, vehnäjauhoja, ruisjauhoja)
suolaa


sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Meidän arkemme

Nautimme eniten...
Jukka: Kun ollaan kaikki yhdessä, hassutellaan Väinön kans ja koti on siisti.
Noora: Kotoilusta koko perheellä, erityisesti niistä hetkistä kun höpsötellään ja käkätetään yhdessä läjässä koko porukka. Ja ne hetket kun tassutellaan sohvalle teekupit kädessä Väinön nukahdettua yöunille.


Arjessa vaikeinta on...
Jukka: Tasapainon löytäminen vanhempien harrastamisen, oman ajan ja perheen kanssa vietetyn ajan kesken.
Noora: Riittävän oman ja parisuhdeajan kasaan riipiminen, mutta erityisesti haastavaa on ystävien tapaaminen ja yhteydenpito. Aina ei vain paukut riitä ja paletin on kotona kuitenkin pyörittävä.


Meillä syödään...
Jukka: Oikeaa ja aitoa ruokaa.
Noora: Nopeaa, terveellistä ja helppoa. Herkkuina irttareita, viiniä ja juustoja.


Ruokabravuurini...
Jukka: Uunilohi
Noora: Pastat ja kaikki hävikistä herkuksi pöperöt!


Kotitöiden inhokkini...
Jukka: Pölyjen pyyhkiminen.
Noora: Imurointi ja kaikki kissanhiekkaan liittyvä.


Urheilen...
Jukka: Kyllä, urheilen.
Noora: Salibandykatsomossa ja joogamatolla.


Satsaamme...
Jukka: Luomuun ja puhtaaseen ruokaan. Hyvälaatuiseen elämään ja elämästä nauttimiseen.
Noora: Perheeseen, omaan ja kummankin lapsuudenaikaiseen. Viihtyisään ja siistiin kotiin, hyvään ruokaan. Ja laadukkaisiin kenkiin!


Rakkain harrastukseni...
Jukka: Salibandy.
Noora: Lukeminen.


Inspiraationlähde...
Jukka: Noora, kirjat, elokuvat ja huippu-urheilijat.
Noora: Kirjat, elokuvat, elämä ympärillä, lehdet, musiikki, hyvät keskustelut.. Mistä tahansa voi saada ja löytää inspiraatiota!


Kauneinta kotona...
Jukka: Nukkuva lapsi.
Noora: Nukkuva lapsi.

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Onnesta

Olen ollut pakahtua onnesta muutamana viime päivänä. Tuntuu, että kaikki on juuri nyt erinomaisen hyvin ja ihanasti, tavallisesti. Elämässä ei tällä hetkellä ole mitään ylimääräistä häsellystä, epävarmuutta tai säätöä. Mieltä mietityttäneet asiat ovat ratkenneet ja järjestyneet omalla painollaan, ehkä alan pikkuhiljaa oppia. Nimittäin sen, että kannattaa oikeasti vain luottaa siihen, että kyllä kaikki järjestyy.

Tuntuu, että onni on tehnyt pesän jonnekin tuonne sydämen seutuville. Rinnassa on tilaa, tilaa hengittää ja tilaa hymyillä, kireys on muisto vain. Olen ilahtunut monesta asiasta: siitä, että jääkaapissa on ruokaa ja pyykkikori on tyhjä, valoisista aamuista ja siististä kodista. Olen niin onnellinen ja ylpeä omasta pienestä perheestäni! Meillä on hieno poika. Oivaltava, herkkä ja niin sydämellinen pieni mies, joka isänsä kanssa ruokkii pihan lintuja valtavalla innolla ja mönkii öisin meidän väliin nukkumaan.

Ja sen pojan isä sitten, huhtikuussa yhdeksän vuotta kanssani kulkenut. Sitä toivoo, että osaisi joka päivä, viikko ja kuukausi kerrallaan rakastaa toista paremmin. Ja yhdessä jaksaa opetella tätä yhteiseloa uudelleen ja uudelleen. Jos ajattelee, että parisuhde tai toinen on jotenkin pysyvä ja sama vaikka aika kuluu, menee aika nopeasti metsään. Eihän kasvua tai muutosta voi tai edes kannata yrittää pysäyttää. Ennemmin se energia kannattaisi käyttää sopeutumiseen ja aktiiviseen työskentelyyn asioiden selvittämiseksi. Voi kuulostaa aika kuivalta, mutta luulenpa, että kyllä niitä hartiavoimia tarvitaan aika ajoin suhteessa kuin suhteessa.

Pohdittiin tuossa yksi ilta, että mistä se onni oikein tulee ja päädyttiin siihen, että hyvin pienistä ja yksinekertaisista asioista. Omasta perheestä ja läheisistä, siitä tunteesta, että on rakastettu ja saa rakastaa. Onni asuu kotona. Koti on meille kummallekin äärimmäisen tärkeä paikka. Täällä haluamme viettää paljon aikaa, omalla perheellä ja kyläilijöiden kanssa. Meistä on ihanaa, että jääkaapissa on hyvää ja terveellistä tavaraa, josta saa helposti laitettua ruokaa. Onnea on tehdä yhdessä ruokaa Väinön kolistellessa kattiloiden kanssa tai pestessä samaa perunaa kymmenettä kertaa. Onko suurempaa onnea kuin mennä koko perheellä saunaan ja kuunnella lauteilla kuinka pienin kertoilee päivän tapahtumista?
Suurta onnea on myös se hetki, kun illalla keittää teetä, käpertyy sohvalle ja kuulee, kuinka Väinön huoneen ovi painuu kiinni. Pieni on nukahtanut ja Jukka hipsuttelee villasukissa pois huoneesta.

Oli hauska huomata, että ei kaipaa kuuta taivaalta. Ei tonneja tilille. Mitä turhia, kun onni on tässä ja nyt?


perjantai 22. tammikuuta 2016

Case kissanruoka ja ajatuksia siitä, voisiko itselleen antaa sen, mitä toiselta odottaa

Meillä riideltiin kaksi päivää kissanruoasta. Minä luulin, että Jukka ostaa, Jukka ajatteli, että minä hoidan. Kumpikin pettyi ja epäreiluutta tuntien mökötti nurkissaan pohtien sitä, että eikö tuo toinen näe tätä kaikkea työn määrää jota jo teen vaikka en kissanruokaa ostaisikaan. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että kissa ei ollut kahta päivää ilman ruokaa, ei hätää. 

Kuvan kissa liittyy tapaukseen

Erittäin hyvä esimerkki siitä, että kannattaa puhua ja kannattaa sopia asioista. Mutta myös siitä, että jos odottaa toiselta tunnustusta tekmisistään, sitä saattaa joutua odottamaan hamaan loppuun saakka. Rakkaistaan sitä haluaa ajatella, että he ymmärtävät, tietävät ja tuntevat. Osaavat antaa sen mitä kulloinkin tarvitaan ja mielellään pyytämättä. Lukevat kuin avointa kirjaa, eivätkä koskaan unohda, että kaadat kahvimukiisi maidon ennen kahvia.

Ikävä kyllä ja onneksi näin ei kuitenkaan ole. Rakkaamme eivät ole meitä varten, he elävät kanssamme. Näiden kahden välillä on maailman kokoinen ero. Me kuitenkin voimme hyvin usein antaa itse itsellemme tarvitsemamme. Tunnustusta, kehuja ja kannustusta. On epäreilua vaatia esimerkiksi puolisoltaan kaikenlaisten loputtomien tarpeiden täyttämistä. Sanotaanhan, että lopussa olemme yksin. Mutta yksin olemme tässäkin asiassa. Kuinka kurjaa olisi odottaa odottamistaan, että joku toinen tulee, tekee ja antaa tarvitsemamme, vaikka voisimme itse tehdä sen samassa hetkessä.

Koska viimeksi annoit itsellesi kiitosta hyvin tehdystä työstä?
Pidit hyvänä, kannustit ja puhuit kauniisti?


Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.

- Eeva Kilpi 

tiistai 29. joulukuuta 2015

Ai ootko sä vieläkin vain kotona?

Kaikista suomalaisista isistä vain kaksi sadasta hoitaa lasta kotihoidon tuen turvin. (Kela 2013)

Minun mieheni on yksi heistä, joka hoitaa lastaan koithoidon tuen turvin. Ja yhä uudelleen ja uudelleen hän saa vastata otsikon mukaiseen kysymykseen. On miehiä, jotka kysyvät asioita hoitovapaasta innostuneena, mahdollisesti miettien, että ehkä hekin sitten joskus. Sitten on ne lapsettomat ystävät, jotka toteavat yhdestä suusta, että kuinka siistiä. Ja sitten, sitten ovat ne miehet ja naiset, jotka ihmettelevät ja vähän pyörittelevät silmiäänkin. Että eikö olisi jo aika jotain muuta, tärkeää, hyödyllistä, merkityksellistä, tilipussia kasvattavaa.. mitä tahansa muuta.

Sanotaan, että ihminen on onnellisimmillaan silloin, kun saa elää elämäänsä arvojensa mukaan, tehden valintoja arvot tienviittoinaan ja näin toteuttaen niitä ihan käytännössä. Lisäksi on selvää, että tila ei yksinkertaisesti riitä kaikelle. Jos haluaa, että lapsi saa olla kotihoidossa, täytyy tieltä raivata jotain muuta. Asioiden tärkeysjärjestykseen laittaminen on kinkkistä, mutta palkitsevaa. Hämmentävää sen sijaan on muiden ihmisten nokan koputtelu toisten valintoja koskien. En nimittäin haluaisi joutua puolustelemaan, vaan mieluummin kuuluttaisin kaikelle kansalle sitä, kuinka hienon päätöksen olemme tehneet, ihan itse! Meitä varten. Perhettämme varten.

Voin aivan rehellisesti sanoa, että jos Jukan ei olisi tarvinut heti alusta alkaen ottaa niin paljon vastuuta vauvan (ja vaimon) hoidosta mitä hän perhe-elämämme alussa otti, olisi minun varmasti paljon vaikeampi hänelle sitä antaa. Ja jos varovasti viittaan tuohon Kelan tietoon kotihoiduntukilaisista, eivät miehet aivan riemusta kiljuen ja tasajalkaa pomppien tuota vastuuta ole itselleen vaatimassakaan.

Asioiden on helppoa antaa soljua omalla painollaan, tehdä kuten muutkin. Kyseenalaistamatta, totutusti vain. Meidän yhteiskunnassamme tämä tarkoittaa yleensä sitä, että nainen hoitaa lapset ja mies tuo sen kuuluisan leivän pöytään. Kun asioita alkaakin syystä tai toisesta tehdä toisella tapaa, sitä joutuu selittelemään, niin itselleen kuin muillekin.

Mutta tiedättekö, nyt en puolustele, minä kuulutan!

Kerron, että ilman Jukan hoitovapaalla oloa olisin hänelle varmaan edelleen katkera siitä, että perhe-elämän pyörittäminen kotoa käsin olisi jäänyt vain minun silmieni nähtäväksi, minun kainaloideni hikoiltavaksi ja silmieni itkettäväksi. Samalla surisin kuitenkin sitä, mistä hän olisi jäänyt paitsi. Hitaista aamuista, vatsanpohjan lämmöstä, hymyistä ja nauruista, tunteesta, että on jollekin tärkein, ehdoitta.

Meille miehen pitämä hoitovapaa on tuonut tasapuolisuutta parisuhteeseen, vanhemmuuden kokemuksiin sekä mahdollisuutta kummallekin luoda aivan ainutlaatuinen suhde omaan lapseensa. Tallettaa muistiin hetkiä, jotka myöhemminkin vielä itkettävät ja naurattavat. Iloa kertoa kotiin palaavalle vanhemmalle päivästä, onnistumisen hetkistä, mutta myös kompuroinneista. Kykyä ottaa vastaan ja tarjota tukea aivan erityisellä tavalla. Arvostusta toisen kotona tekemää työtä kohtaan, mutta ennen kaikkea ymmärrystä.

Ymmärrystä siitä, kuinka täyttä elämä voi olla pienen lapsen kanssa. Niin intensiivistä ja kuluttavaa, mutta myös todella palkitsevaa. Ymmärrystä toista ja toisen tuntemuksia kohtaan. Ymmärrystä ja kykyä nähdä pienen hetken merkitys, ymmärrystä opetella pysähtymisen taito arjessa. Kunnioitusta toisen rajoja kohtaan, kunnioitusta toisen vanhemmuutta kohtaan.

Ja ymmärrystä muiden ihmisten valintojen suhteen. (Tätä toivoisin myös muilta.) Koska kaikkihan me räpistelemme täällä parhaamme mukaan, yritämme olla onnellisia, tehdä parhaamme ja toimia oikein. Joskus onnistumme hienosti, joskus vähän kehnommin. Mutta me kaikki yritämme. 

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Mitäs meillä on syöty?

No, lakritsimanteleita nyt ainakin. Hesarin ruokaosiosta bongattu resepti löi jalat alta, aivan superherkkua! Väinökin kerta toisensa jälkeen kipitti keittiöön ja totesti, että "Äijä maistaa yski!". Suosittelen täyden vatsan pohjasta. Näitä voi antaa lahjaksikin, erihyviä sellaiselle, jolla on jo kaikkea. Herkkuja nimittäin ei voi koskaan olla liikaa.

Lakritsimantelit


  • 1½ tl vettä
  • ½ tl suolaa
  • 1 tl sokeria
  • 3 tl lakritsijauhetta
  • 100 g kuorellisia manteleita
Kuumenna uuni 200-asteiseksi, mittaa kulhoon vesi, suola, sokeri ja noin puolet lakritsijauheesta. Sekoita hyvin. Lisää mantelit seoksen joukkoon, sekoita. Laita leivinpaperi pellin päälle. Levitä mantelit leivinpaperille yhteen kerrokseen. Nosta pelti kuumaan uuniin 7 minuutiksi. Nosta pelti uunista, sekoittele mantelit irtonaisiksi. Sekoita loput lakritsijauheesta manteleiden joukkoon.
Linkki kuvalliseen ohjeeseen tässä.

Yhden herkkuhammaskolotuksen seurauksena lampin reissulla syntyi extempore-pikkujoulut Jukan kotona. Ciabattaa, päärynöitä, persimonia, viinirypäleitä, Jamie Oliverin pekoni-parsakaalisalaattia sekä levitettävää vuohenjuustoa. Aikamoista herkkua! Kyytipojaksi glögiä. Makevatsani täyttyy usein aika nopeasti, mutta jos tarjolla on yllä olevan kuvan kaltainen setti, pohja ei tunnu tulevan vastaan lainkaan. Nam!

Eilen ruokalistalla oli Karjalanpaistia, mutta lihat olivat ruoanlaittohetkellä tämän lahopään unohduksesta johtuen edelleen jäässä. Jääkaapin pelastusta kaipaavista aineksista syntyi bataattiburgereita, pihvin korvasi paistettu kananmuna ja sämpylöiden paikalla siis uunissa paahdettua bataattia. Lisukkeeksi laitettiin guacamolea, kurkkusalsaa (aika mahtipontinen nimitys pieneksi pilkotuille kurkulle ja sipulille sekä pisaralle limen mehua, mutta salsa mikä salsa!), siivut voimakasta Koskenlaskijaa sekä valkosipulimajoneesin jämät. Väinölle valmistettiin bataatista ranskalaisia, onnessaan hän niitä dippaili välillä ketsuppiin, välillä mangososeeseen. 
Guacamole
kaksi kypsää avocadoa
yhden limen mehu
chili ( tuoreen puuttuessa korvaa esimerkiksi chilitahnalla)
yksi iso tai kaksi pientä tomaattia

puolikas puna- tai keltasipuli
suolaa
pippuria

Huristele sauvasekoittimella sileämmäksi, sattumia saa kuitenkin jäädä. 

lauantai 21. marraskuuta 2015

Rakkauden kieli

Tässä viime aikoina on tullut aika paljon pohdittua parisuhdetta, avioliittoakin. Että miksi jotkut onnistuvat ja toiset eivät. Aikamoista salatiedettä.

Luulen, että tämä on asia, jossa kukaan ei ole koskaan valmis. Oppipojasta ei tule mestaria, vaan jatkuvasti on sopeuduttava toiseen ja sopeutettava itseään. Haluttava oppia tuntemaan uudestaan, eikä vaatia toista pysymään samana. Mestariksi voi tulla vain tahtomisessa. Siinä, että tahtoo yhä uudestaan ja uudestaan.  Tietoisesti päättää, että tämä on vaivannäön arvoista. Että tähän minä haluan panostaa.

Sillonkin, ja varsinkin silloin, kun tuntuu, että ei sittenkään. Eikä tästä tule mitään. Ja että ei tuo ole sellainen kuin haluaisin, tarvitsisin ja ansaitsisin. 

Se mitä ajattelee, lisääntyy. Kun keskittyy puutteisiin ja epäkohtiin, ne huutavat yhä lujempaa. Kun ajattelee useammin kiitoksen aiheita, toisen hyviä puolia ja onnellisia hetkiä, ei niitä voi jättää kuulematta. Joskus kannattaa myös keskittyä vähän itseensä. Miettiä, että miksi tämä asia saa minut suuttumaan, pettymään, katkeroitumaan... Tai hymyilemään ja kiittämään.

On hyvin helppo luisua ajattelemaan, että kun tuo toinen ei koskaan, ei ikinä eikä varsinkaan pyytämättä. Kaiken sen ajattelun keskellä saattaa käydä niin, että ei sitä sitten itsekään. Mitä jos jättäisi sen vatvomisen ja sen sijaan tarttuisi toimeen?

Kertoisi, mitä toivoo.
Kysyisi, mitä se toinen haluaa.
Että mistä tulee turvallinen olo,
mikä satuttaa,
mikä ilahduttaa.
Kyselisi,
että mitä rakkauden kieltä meillä puhutaan?

Kuulin tarinan, jossa mies oli vuosikaudet ostanut vaimolleen pieniä lahjoja, osoituksena rakkaudestana. Rakkauden lahjoja. Näin hän kertoi omalla tavallaan vaimolleen, että tämä on tärkeä, merkityksellinen ja hänen silmissään rakkain kaikista. Vaimon mielestä mies ei arvostanut häntä tarpeeksi, ei rakastanut riittävästi, sillä eihän mies koskaan halunnut viettää aikaa hänen kanssaan! Kantoi vain kotiin pakettia paketin ja kukkien perään sen sijaan, että olisi istunut alas samalle sohvalle katsomaan elokuvaa. Sitä nainen olisi kaivannut. Koska hänen mielestään suurin rakkauden osoitus toiselle oli yhdessä vietetty aika. Miehen mielestä rakkaudesta kertomiseen paras vaihtoehto olivat nuo pienet lahjat.

Tämä parisukunta puhui eri kieltä keskenään, toistensa ohi. Vaikka kumpikin rakasti ja halusi sen toiselle osoittaa. En muista mistä nämä rakkauden kielen viisi eri muotoa ovat tarttuneet muistivihkoni reunaan, mutta kyseinen jaottelu on seuraavanlainen:

Myönteiset sanat,
yhdessä vietetty aika,
rakkauden lahjat,
lempeät palvelukset

ja fyysinen kosketus.

Mitä kieltä sinä puhut? Onko se kieli, jonka kumppanisi ymmärtää?

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Tänään kotona Kotilieden tapaan


Kotiin tullessani kuulen, kuinka pieni ääni huutaa joko "Nooonaa" tai "täiti" ja kuinka tuon äänenpäästäjän pikkujalat kipsuttavat eteiseen huolehtimaan siitä, että avaimet laitetaan oikeaan naulakkoon. Avainnauloja on kolme: äidin, isin ja pappan. Pappan naula on harvemmin käytössä, mutta sen olemassaolo on ilmeisen tärkeää.
Kun haluan unohtaa työ(koulu)asiat en vilkuile sähköpostia, kalenteria tai to do- listaa. Piilotan tenttikirjat ja yritän unohtaa koko koulun olemassaolon.
Pakastimessa on aina pinaattia. Se pelastaa ruokakatastrofin muuntautumalla esimerkiksi pinaattilätyiksi, pinaattikeitoksi tai sitten kippaamme sitä vihersmoothien joukkoon.
Ruoanlaittajana olen etevä keksimään syötävää jääkaapin jämistä. Pyhänä pyrkimyksenä on olla heittämättä ruokaa roskiin.
Kotioloissa kuljen villasukissa tai mummon kutomissa tossuissa ja vahvasti kerrospukeutuneena. Tyyliä voisi luonnehtia aikamoiseksi mummeliksi. Kotona on ihanaa olla koko perheellä, mutta mukavaa on myös saada pieniä yksinolon hetkiä.
Meillä ei koskaan ole aivan järjettömän sotkuista. Siistissä kodissa kaikki vain on paremmin; ajatus kulkee ja leikkiminenkin sujuu paremmin kun kaikki ei ole yhtä aikaa levällä pitkin lattioita.
Imuriin tartun jos on pakko eikä Jukka ole ehtinyt imuroida.
Epäuskon hetkellä hoen että "tästä ei tule nyt yhtään mitään". Yritän päästä eroon tuosta hokemasta, mutta se on hurjan vaikeaa!
Lataudun työhön vetäytymällä omaan rauhaan ja kirjoittamalla listan tehtävistä asioista. Usein myös laadin aikatauluja ja muutenkin suunnittelen tekemiseni. Hyvin suunniteltu ei kuitenkaan ole puoliksi tehty :D
Voisin loputtomasti kölliä sohvannurkassa kynttilöiden palaessa vierellä lasi viiniä ja kasa kirjoja tai naistenlehtiä.
Innostuessani todella innostun. Nollasta sataan järjen äänen kadotessa vaivihkaa takavasemmalle.
Lempipaikkani kotona on sohvalla torkkupeiton alla villasukat jalassa.
Olohuonetta hallitsee hyvin usein kasa leluja tai reporankana maton vasemmassa yläkulmassa loikoileva kissa.
Äitinä oleminen aikamoista tasapainoilua tunteiden ääripäiden kanssa. Tasaista taaperrusta tuon taaperon kanssa harvoin on. Sitä voi nukuttaa lasta iltaisin melkein pari tuntia, viimeisen puoli tuntisen hampaat irvessä itkua niellen tuntien niin syvää epäonnistumista ettei koskaan, mutta kun uni sitten saapuu, itku tulee sen takia koska rakastaa kuuhun ja takaisin.
Päivän päätteeksi lueskelen sängyssä ja yritän kirjoittaa kiitollisuuspäiväkirjaa edes muutaman kerran viikossa.