Kaikista suomalaisista isistä vain kaksi sadasta hoitaa lasta kotihoidon tuen turvin. (Kela 2013)
Minun mieheni on yksi heistä, joka hoitaa lastaan koithoidon tuen turvin. Ja yhä uudelleen ja uudelleen hän saa vastata otsikon mukaiseen kysymykseen. On miehiä, jotka kysyvät asioita hoitovapaasta innostuneena, mahdollisesti miettien, että ehkä hekin sitten joskus. Sitten on ne lapsettomat ystävät, jotka toteavat yhdestä suusta, että kuinka siistiä. Ja sitten, sitten ovat ne miehet ja naiset, jotka ihmettelevät ja vähän pyörittelevät silmiäänkin. Että eikö olisi jo aika jotain muuta, tärkeää, hyödyllistä, merkityksellistä, tilipussia kasvattavaa.. mitä tahansa muuta.
Sanotaan, että ihminen on onnellisimmillaan silloin, kun saa elää elämäänsä arvojensa mukaan, tehden valintoja arvot tienviittoinaan ja näin toteuttaen niitä ihan käytännössä. Lisäksi on selvää, että tila ei yksinkertaisesti riitä kaikelle. Jos haluaa, että lapsi saa olla kotihoidossa, täytyy tieltä raivata jotain muuta. Asioiden tärkeysjärjestykseen laittaminen on kinkkistä, mutta palkitsevaa. Hämmentävää sen sijaan on muiden ihmisten nokan koputtelu toisten valintoja koskien. En nimittäin haluaisi joutua puolustelemaan, vaan mieluummin kuuluttaisin kaikelle kansalle sitä, kuinka hienon päätöksen olemme tehneet, ihan itse! Meitä varten. Perhettämme varten.
Voin aivan rehellisesti sanoa, että jos Jukan ei olisi tarvinut heti alusta alkaen ottaa niin paljon vastuuta vauvan (ja vaimon) hoidosta mitä hän perhe-elämämme alussa otti, olisi minun varmasti paljon vaikeampi hänelle sitä antaa. Ja jos varovasti viittaan tuohon Kelan tietoon kotihoiduntukilaisista, eivät miehet aivan riemusta kiljuen ja tasajalkaa pomppien tuota vastuuta ole itselleen vaatimassakaan.
Asioiden on helppoa antaa soljua omalla painollaan, tehdä kuten muutkin. Kyseenalaistamatta, totutusti vain. Meidän yhteiskunnassamme tämä tarkoittaa yleensä sitä, että nainen hoitaa lapset ja mies tuo sen kuuluisan leivän pöytään. Kun asioita alkaakin syystä tai toisesta tehdä toisella tapaa, sitä joutuu selittelemään, niin itselleen kuin muillekin.
Mutta tiedättekö, nyt en puolustele, minä kuulutan!
Kerron, että ilman Jukan hoitovapaalla oloa olisin hänelle varmaan edelleen katkera siitä, että perhe-elämän pyörittäminen kotoa käsin olisi jäänyt vain minun silmieni nähtäväksi, minun kainaloideni hikoiltavaksi ja silmieni itkettäväksi. Samalla surisin kuitenkin sitä, mistä hän olisi jäänyt paitsi. Hitaista aamuista, vatsanpohjan lämmöstä, hymyistä ja nauruista, tunteesta, että on jollekin tärkein, ehdoitta.
Meille miehen pitämä hoitovapaa on tuonut tasapuolisuutta parisuhteeseen, vanhemmuuden kokemuksiin sekä mahdollisuutta kummallekin luoda aivan ainutlaatuinen suhde omaan lapseensa. Tallettaa muistiin hetkiä, jotka myöhemminkin vielä itkettävät ja naurattavat. Iloa kertoa kotiin palaavalle vanhemmalle päivästä, onnistumisen hetkistä, mutta myös kompuroinneista. Kykyä ottaa vastaan ja tarjota tukea aivan erityisellä tavalla. Arvostusta toisen kotona tekemää työtä kohtaan, mutta ennen kaikkea ymmärrystä.
Ymmärrystä siitä, kuinka täyttä elämä voi olla pienen lapsen kanssa. Niin intensiivistä ja kuluttavaa, mutta myös todella palkitsevaa. Ymmärrystä toista ja toisen tuntemuksia kohtaan. Ymmärrystä ja kykyä nähdä pienen hetken merkitys, ymmärrystä opetella pysähtymisen taito arjessa. Kunnioitusta toisen rajoja kohtaan, kunnioitusta toisen vanhemmuutta kohtaan.
Ja ymmärrystä muiden ihmisten valintojen suhteen. (Tätä toivoisin myös muilta.) Koska kaikkihan me räpistelemme täällä parhaamme mukaan, yritämme olla onnellisia, tehdä parhaamme ja toimia oikein. Joskus onnistumme hienosti, joskus vähän kehnommin. Mutta me kaikki yritämme.