Case kissanruoka ja ajatuksia siitä, voisiko itselleen antaa sen, mitä toiselta odottaa

Meillä riideltiin kaksi päivää kissanruoasta. Minä luulin, että Jukka ostaa, Jukka ajatteli, että minä hoidan. Kumpikin pettyi ja epäreiluutta tuntien mökötti nurkissaan pohtien sitä, että eikö tuo toinen näe tätä kaikkea työn määrää jota jo teen vaikka en kissanruokaa ostaisikaan. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että kissa ei ollut kahta päivää ilman ruokaa, ei hätää. 

Kuvan kissa liittyy tapaukseen

Erittäin hyvä esimerkki siitä, että kannattaa puhua ja kannattaa sopia asioista. Mutta myös siitä, että jos odottaa toiselta tunnustusta tekmisistään, sitä saattaa joutua odottamaan hamaan loppuun saakka. Rakkaistaan sitä haluaa ajatella, että he ymmärtävät, tietävät ja tuntevat. Osaavat antaa sen mitä kulloinkin tarvitaan ja mielellään pyytämättä. Lukevat kuin avointa kirjaa, eivätkä koskaan unohda, että kaadat kahvimukiisi maidon ennen kahvia.

Ikävä kyllä ja onneksi näin ei kuitenkaan ole. Rakkaamme eivät ole meitä varten, he elävät kanssamme. Näiden kahden välillä on maailman kokoinen ero. Me kuitenkin voimme hyvin usein antaa itse itsellemme tarvitsemamme. Tunnustusta, kehuja ja kannustusta. On epäreilua vaatia esimerkiksi puolisoltaan kaikenlaisten loputtomien tarpeiden täyttämistä. Sanotaanhan, että lopussa olemme yksin. Mutta yksin olemme tässäkin asiassa. Kuinka kurjaa olisi odottaa odottamistaan, että joku toinen tulee, tekee ja antaa tarvitsemamme, vaikka voisimme itse tehdä sen samassa hetkessä.

Koska viimeksi annoit itsellesi kiitosta hyvin tehdystä työstä?
Pidit hyvänä, kannustit ja puhuit kauniisti?

Nukkumaan käydessä ajattelen: Huomenna minä lämmitän saunan, pidän itseäni hyvänä, kävelytän, uitan, pesen, kutsun itseni iltateelle, puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun: Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun. - Eeva Kilpi