Ja yhtäkkiä onkin aikaa

Edelleen ihmetyttää vapautuneen ajan määrä, vaikka koulun loppumisesta on jo useampi kuukausi. Illat ovat vapaat, ja nyt myös päivät suurilta osin. Kun ei tarvitse koko ajan säntäillä ja suorittaa, tunnit kuluvat hitaammin ja tuntuu, kuin silmät olisivat pajon enemmän auki kaikelle ympärillä olevalle. Syksy vaikuttaa virkistävästi, ilma on ihanan kirpeä, neuletakit huutelevat vaativasti käyttöä ja kirjapino lukijaansa. Uskon, että tämä luvattomalta lahjalta vaikuttava ylimääräinen aika tulee vielä nousemaan arvoon arvaamattomaan, viimeistään marraskuun mustan keskellä.

Eilen lähdimme hetken mielijohteesta ajelemaan Trullevia kohti. Teki mieli päästä haistelemaan meri-ilmaa ja kuuntelemaan aaltoja. Metsässä näkyi vielä muutamia mustikoita ja aivan valtavasti puolukoita. Sää oli pilvinen ja meri harmaa, mutta silti oli niin kovin kaunista. Tämän vuoksi rakastan asua Kokkolassa, meri on aivan lähellä. Pääsen tuoksuttelemaan lapsuudesta tuttua tuoksua milloin vain, tuulisella säällä heti kotiportaalta.

Luulenpa, että joku päivä ajelen tuonne samoille Punakallioille ihan itsekseni katselemaan ja hengittelemään, miettimään, että mitä kaikkea sitä nyt tekisi. Tai ehkä ennemminkin sitä, että kuinka vähän kehtaisi.