Kyllähän minä tiesin, olin kuullut ja lukenut, että uhma saattaa olla aika rankkaa niin vanhemmalle kuin lapsellekin. Ja että hoidon aloittamisen jälkeen kotona saatetaan osoittaa mieltä. Mutta että niin kovasti, jotta täytyy ihan ikkunat sulkea! Ja illalla ihmetellä, että mihin lapsen ääni hävisi. Huutona ilmaan, tietysti. Nyt kähisee kuin flunssainen, vaikka nenäkään ei vuoda. Äidin päässä on hiuksia vähemmän kuin ennen, ja isi näyttää hieman epätoivoiselta. Kadehtinee puolikuuroa rouvaansa.
On aivan aiheellista todeta, että lapsi kasvattaa vanhempaansa (kasvukivut, check!). Välillä sitä on itse niin iso, että jaksaa kuunnella kiukkuavaa, kertoa ja selittää vielä kerran, että miksi syksyllä täytyy laittaa kengät jalkaan eikä voi lähteä avojaloin. Mutta sitten on niitä päiviä, jolloin kiukuttelee itse yhtä paljon tai enemmän, eikä jaksa kertoa, selittää tai selventää enää kertaakaan. Toivottavasti eilisen neuvolareissun jälkeen kasvoimme kaikki. Ja varmasti odotushuoneessa äitiysneuvolaan jonottavat saivat arvokasta esimakua tulevasta! Kuten varmasti kuului, pienen miehen mielestä pituuden mittaaminen oli kertakaikkisen vastenmielinen ajatus.
Kuitenkin se demonin lailla naama punaisena huutava metrinen on maailman ihanin. Sellainen, jonka jutuille nauretaan vielä illallakin, kun hauskuuttaja itse jo nukkuu. Ehkä katsotaan muutamat kuvat puhelimesta pahimpaan ikävään, ja päätetään, että huomenna kärsivällisesti kerrotaan vielä kerran niistä kengistä. Ihmetellään, että miten lapsi voi olla niin tarkkanäköinen! Kaiken huomaa, ja kaikkea kommentoi (Äiti, miksi tuo mies parkkeerasi pyörän väärin? Isi, aamulla et muistanut laittaa kypärää! Äiti, kylläpä sun maha pullottaa! Katsokaa, Prisman laitamainos!). Osaa olla niin kohtelias, että äitiä vähän meinaa itkettää. Tunnustaa rakkauttaan suureen ääneen niin kiikkutuolille kuin isovanhemmilleen, eikä unohda kertoa, että on allerginen kananmunalle, mutta suklaamunia voi kyllä syödä.
Aikamoinen vuoristorata.
