Silloin sujuu, jos herään ilman kelloa tai ennen ketään muuta, jos ei tarvitse heti puhua kenellekään eikä kiirehtiä. Aika harvinaista siis. Tietysti olen opetellut käyttäytymään ihmisen lailla, mutta välillä se tekee tiukkaa. Jukka tämän tietää ja välillä saankin ihanimman lahjan, mitä toivoa saattaa: 15 minuuttia, viisitoista omaa minuuttia.
Suunnilleen sen verran kestää, kun hän ja Väinö tekevät aamupesut, katsovat vaatteet valmiiksi ja valuvat alakertaan aloittelemaan aamuhommia. Sen ajan minä tuijotan seinään ja yritän herätä tähän päivään. Joskus kirjoittelen aamusivuja, tajunnanvirtaa vailla mitään päämäärää. Joskus lakkaan kynnet. Joskus (nykyään aika ihanan usein) käy niin, että saan kahvikupin sänkyyn tarjoiltuna.
Hengitän syvään ja olen paljon valmiimpi uuteen päivään. Enemmän akut täynnä. Enemmän kärsivällinen, enemmän lempeä, jotenkin kepeämpikin.
Äidit ja isit, tuhlatkaa näitä vartteja! Jaelkaa niitä pitkin päivää. Sanokaa, että me menemme jo edeltä, antakaa toisen valmistautua rauhassa. Sanokaa, että mene sinä hetkeksi elpymään, me katamme pöydän. Kysykää, haluaako toinen tehdä jotain omaa ja itsekseen. Tarjotkaa, ehdottakaa, antakaa. Lupaan, että se parantaa elämän ja parisuhteen laatua.
On nimittäin aivan eri asia joutua aina pyytämään kuin saada lahjana, sen olemme kantapään kautta oppineet.
