maanantai 14. marraskuuta 2016

Paljon asioita pienessä päässä

Pää on pieni, kyllä vain! Ylioppilaslakkiakaan ei meinannut löytyä, Halosen myyjätär oli vähän ihmeissään kun lakki lakin jälkeen pyöri ympyrää. Kovasti hän yritti lohduttaa minua sillä, että onneksi en ole mies. Silloinhan pitäisi kumartaa. No, hyvin olen pienellä päällä pärjännyt, tukka on iso ja lakkikin pysyi päässä.

Olen tässä viime aikoina kovasti pohtinut erilaisia asioita. Sellaisia, että onko pakko lukea ja katsoa ihan kaikkia uutisia? Onko parempi, että tietää ja tuntee omat rajansa ja kunnioittaa niitä. Että ei ihan joka ilta tarvitse itkeä sohvalla tai heti aamupalapöydässä. Ahdistua loppupäiväksi, menettää yöunensa. Vai onko se väärin, sulkea nyt silmänsä toisten todellisuudelta? Tiedän, että kaikkia elokuvia ei ole pakko katsoa, kirjankin voi jättää kesken. Mutta uutiset!

Ja sitten, miksi on niin vaikeaa myöntää olevansa surullinen tai pettynyt? Onhan se nyt vähän kurjaa toisten kannalta olettaa, että muiden ensimmäinen reaktio omaan epäonnistumiseeni olisi pettymys. Suuremmalla todennäköisyydellä se on kuitenkin ymmärrys, myötätunto ja lämpö. Välillä on kovin vaikea olla oikeasti ja rehellisesti juuri sitä mitä on. 

Viime aikoina olen tajunnut, kuinka paljon on tehtävä sen eteen töitä, että ei vain varottelisi lasta, vaan opettaisi, antaisi kokeilla. Esimerkiksi kynttilät, niistä Väinö on todella kiinnostunut. Yksi ilta ymmärsin sen taas: jos en koskaan päästä häntä lähellekään, opeta käsittelemään turvallisesti, anna kokeilla itse, eihän hän silloin voi kunnolla oppia, vaikka äiti kuinka sanoisi ja mitä. Huokailuttaa ajatella, että kynttilät ovat vielä oikeasti todella pieni asia murehtia. Opeteltavaa riittää, niin äidillä kuin lapsellakin. 

Ai niin ja sitten, kannattaisikohan leikata lyhyempi tukka talveksi? Tämä sähköisyys, koko ajan joku karva leijuu! Mutta pidemmän saa kuitenkin kiinni, lyhyestä saisi vain niskaponnarin, ja sen kanssa en oikein osaa kuljeskella. Onneksi siskoni on kampaaja, suunnittelin ulkoistavani tämän päätöksenteon hänelle. 

Ja päätöksenteosta: on vain harvoja ihmisiä, joiden tohdin antaa tehdä puolestani. Tai siis joille uskallan ensin näyttää sen, että nyt on oma suunta hukassa ja pyytää sanomaan minulle mielipiteensä siitä, mitä pitäisi tehdä tai ajatella. Usein se tuntuu hieman vaikealta, nololtakin. Vaikka järjellä ajateltuna luulen aika monen olevan hukassa aina aika ajoin. No, kuitenkin. Siskoni on yksi näistä, joille voi tunnustaa vaikka kuinka pahan eksymisen.
Jukka kertoi kerran liikuttavan hauskan tarinan. Hän kuvaili, kuinka stressipalloksi muuttunut vaimonsa säntäilee huokaillen ympäri asuntoa ja hän itse perässä, yrittäen parhaansa lohduttaa, kääntää asioita parhain päin siinä juurikaan onnistumatta. Ehkä jopa vähän tilannetta pahentaen (tahtomattaan, tietysti). Sitten ovi käy ja pikkusisko astuu näyttämölle. Istuu alas, sanoo pari sanaa, nauraa isosti ja vaimolla on taas kaikki hyvin. Luultavasti se sisko sanoi jotain sellaista, että mieti: olet jättämässä lastasi yökylään, et työntämässä kirkon seinässä olevasta luukusta nunnien kasvatettavaksi. Ja sitten kaikki on hyvin. 

Lähiaikoina olen myös piirrellyt mielessäni kuvan itsestäni istumassa kuun pinnalla. Keikkumassa oikeastaan, jalat ristissä, polvi toisen päällä päällimmäistä jalkaa heilutellen. Mielikuvassa viheltelenkin, oikeastihan en osaa. Mielikuvan tarkoitus on etäännyttää, näyttää asioita eri perspektiivistä. Havainnollistaa, että moni mielen murhe on sieltä korkealta katsottuna aika pieni. Sen tarkoitus on myös näyttää, että näin paljon on valinnanvaraa, mieti mitä todella haluat tehdä! Älä mieti, mitä pitäisi tehdä. Suuntaa voi vaihtaa ja polulla voi kääntyä.

Olen ajatellut myös elämän pieniä, ihania asioita. Sellaisia kuin kauniit lakanat, silmää miellyttävät astiat, kynttilät ja kalsarit sekä villasukat. Asiat, jotka tekevät arjesta miellyttävämmän, ovat tuskin koskaan turhia sijoituksia.  

Sellaisia asioita!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti