Talvi uudella tavalla

Tuntuu, että ensimmäistä kertaa olen oikeasti innostunut talvesta. Aivan kuin ensimmäistä kertaa ymmärtäisin, että tämäkin vuodenaika on omalla tavallaan ihana, eikä vain pakollinen kylmä ajanjakso ennen jotain parempaa. En tiedä mistä tämä ihmeellinen herääminen keskellä elämää johtuu, ehkä se on seurausta pienen lapsen innostuneista kiljahduksista aamuisin, kun maassa vilkkuu vähänkään valkoista. Ehkä se on seurausta siitä katseesta, jolla tuo pieni mies tuijottaa ikkunasta hiljalleen tanssivia hiutaleita, tai siitä tarmosta, jolla hän harjaa autoa esiin lumen alta yhdessä isänsä kanssa nähden arkisen askareen seikkailuna. Lapset osaavat enemmän ja äitinä on kiva saada siitä siivu. 

On aivan hullunkurista huomata huomaavansa asioita ihan eri tavalla kuin ennen. Kyllähän olen ennenkin nähnyt kun lumi sataa, mutta olenko koskaan ennen katsellut sitä niin pitkään, että silmät väsyvät? Katsonut ja huomannut, kuinka jokaisella hiutaleella näyttäisi olevan oma paikkansa, reittinsä ja matkansa. Yksi matkaa maahan suoraviivaisesti ja hyvin päättäväisesti, toinen leijailee harkitummin ja kolmas hieman harhaillen. 

Kesä on kaukana, eikä se haittaa.

Ps. Luulen, että ihmeellisen asennemuutoksen takana ovat myös sellaiset yksinkertaiset, mutta ehdottoman tarpeelliset ja mukavat asiat kuten toppahousut, kunnon talvikengät, pipo... Lapseni on myös opettanut minut pukeutumaan lämpimästi. Nyt minä olen se, joka vain nenänpää ja silmät näkyvissä ajattelee linja-autopysäkeillä hytiseviä nuoria tyttöjä ja miettii, että voi kun ymmärtäisitte! Voi kun ymmärtäisitte, kuinka paljon hyvää ja kaunista kunnon kalsarit voivat ihmiselle tehdä.