keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Tyytymisestä, paikalleen jämähtämisen pelosta ja sen sellaisesta

Hei taas!
Pitkästä aikaa, tavataan sanoa.



En tiedä miten teillä muilla riittää tila päässä kaikelle, minulla ei meinaa riittää. Ehkä siellä on tavallistakin enemmän surinaa juuri nyt, taidan syyttää kevättä. Sehän tunnetusti saa kaiken aina hetkeksi raiteiltaan, vipinää kinttuihin ja tutinaa puntteihin. Keväällä on ihmeellinen, hengästyttävä vaikutus. Värit muuttuvat kirkkaammiksi ja yhtäkkiä sitä huomaa, että yläkerran vessa on kuin Helsinki-Vantaan: lintujen lauluhan siellä soi kauniisti ilmastointiputken kautta.

Näin kevään korvalla sitä huomaa seisovansa vielä vähän vuoden alussa, mutta kuitenkin jo kovasti matkalla. Kuluvaa vuotta on jäljellä vaikka kuinka, uuden vuoden lupaukset ovat ehkä haihtuneet hartariksi haituviksi mielen sopukoihin ja nyt pitäisi kipeästi tietää jotain konkreettista. Että mitäs nyt seuraavaksi. Aika väsymättä olen kertonut ympärillä oleville ja erityisesti itselleni, että en halua tyytyä. En halua jämähtää sellaiseen, joka ei tunnu hyvältä, vaan mielummin aktiivisesti pyrin tekemään valintoja, jotka toivottavasti avaavat ovia kohti jotakin sellaista, jonka tiedän tuntuvan paremmalta, sopivan paremmin. Se on kuulkaa raskasta sekin. Selittää, vakuuttaa ja uskoa itse niin, että saa muutkin uskomaan.

Kaikki eteenpäin pyrkiminen, suunnan muuttaminen, suunnitteleminen ja epävarmuuden sietäminen on vähän ottanut voimille.

Vaikka kovasti uskon, että pitää pyrkiä sellaiseen, josta haaveilee ja unelmoi, varoisin myös joutumasta näiden loukkuun. Siihen, jossa koskaan ei ole valmista. Valmistahan ei varmasti juuri mistään koskaan tulekaan, mutta onni löytyy myös keskeneräisestä. Ja onneahan tässä onkin, päivittäin ja paljon. Välillä niin paljon, että sydän meinaa haljeta. Mutta vielä se onni ei ole siinä, että tuntisin tekeväni työkseni sitä mitä haluan, mistä unelmoin ja mistä haaveilen. (Yritän tässä olla nyt välittämättä siitä äänestä, joka kuiskii korvaan tunteen olevan vähän nolo, koska minullahan on jo ammatti, hyvänen aika sentään.)

Muu on hyvin, ja se on tärkeää. Ja kyllähän minä lakkaamatta uskon, että tämäkin epävarmuustekijä tästä aikanaan ratkeaa. Sitä odotellessa ajattelin nauttia kevään muista asioista: pudotuspeleistä (paitsi en parrasta), narsisseista ja siitä tunteesta, että nahkatakkikelit ovat ihan nurkan takana.