Selailin blogia ajassa taaksepäin, etsiäkseni näitä samankaltaisia tuntemuksia, sillä tiesin, että täällä niitä kyllä olisi. Niitä on nimittäin ollut lapsen syntymästä saakka, eivätkä pohdinnat arvoista ja elämän valinnoista ole mikään ohimenevä trendi, luulen. On aika kuluttavaakin huomata, että hetken luulo jonkin valmiiksi tulemisesta onkin harhaa ja sitä on taas pakotettu miettimään, mikä on meille oikein, miten tasapainoilla ja mitä asettaa etusijalle.
Kuuntelen ja luen aina mielenkiinnolla, kuinka työsskäyvät vanhemmat ovat järjestäneet elämänsä. Tekevätkö he lyhennettyä työaikaa? Onko kummallakin vanhemmalla vuorotyö? Onko jompikumpi osa-aikaisena töissä? Haluaisin myös tietää, kuinka monella vanhemmalla on huono omatunto? Kuinka moni on sitä mieltä, että antaa enemmän itsestään työnantajalle, eikä perheelleen? Sellainen tunne minulla on ollut, ja se tunne on kyllä ihan oikea. Eihän se muuta voi ollakaan, jos on töissä puoli yhdeksästä puoli seitsemään ja lapsi menee nukkumaan ennen puolta kahdeksaa illalla.
Onneksi tiedän, että tämä nykyinen, aika sietämätönkin, tilanne on vain väliaikainen. Vain kolmen kuukauden mittainen ajanjakso elämässämme. Muuten olo voisi olla vielä epätoivoisempi. Lapsella on ikävä äitiä, äitillä on ikävä lasta. Miestäkin olisi mukava nähdä muinakin hetkinä, kuin lapsenvahtivuoroa läpsystä vaihtaessa toisen tullessa kotiin ja toisen lähtiessä treenaamaan.
Taisin joskus kertoakin, että olemme olleet niin onnekkaita, että tähän mennessä olemme voineet tehdä ratkaisuja, jotka ovat meidän perheellemme parasta. Nyt taitaa olla niiden aika taas. Minä luotan siihen, että ehdin kyllä tehdä töitä aamusta iltaan myöhemminkin. Luotan siihen, että vaikka asuisimme vuokralla vielä vaikka viisi vuotta ilman lainan painoa niskassamme, kaikki sujuu hienosti. Luotan siihen tunteeseen, joka kuiskii, että tämä aika on liian ainutlaatuista tuhlattavaksi niille asioille, jotka eivät ole listan kärkipäässä.
Luotan itseeni, sillä samoja asioita mietin noin vuosi sitten. On myös hienoa huomata, että ääneen sanotut asiat avaavat portteja sellaisiin keskusteluihin, että niistä voi saada voimaa. Uskoa ja luottamusta, tarvittavaa tukea, jotka viime kädessä merkitsevät paljon enemmän kuin epäluulostelut, arvostelut ja kovaan ääneen lausutut totuudet. On suurta onnea elää sellaisten ihmisten ympäröimänä, jotka aivan erilaisista elämäntilanteista käsin kykenevät tavoittamaan toiselle tärkeän ja kannustavat matkalla sitä kohti.
"Tulevalta toivon rikkautta.
En sellaista lompakossa tai tilillä asuvaa
(vaikka helpompi taloudellinen tilanne olisi kyllä ihan mukava),
vaan ennen kaikkea mielen ja sydämen rikkautta.
Muistoja, jotka rikastuttavat vielä vuosienkin päästä.
Hetkiä, jotka haluan tallettaa ikuisesti."
(tammikuu 2016)
