Olen kävellyt töihin ja takaisin melkein joka päivä. On hauska huomata, että ihmisillä on rytmejä ja rutiineja. Samat kaksospojat pyöräilevät minua vastaan melkein joka aamu, ja joka aamu mietin, että ovatko koululaiset oikeasti noin pieniä (ja vikkeliä)? Muistan itse olleeni paljon isompi ala-asteella, ihan varmasti olin. Koska kuljen melkeinpä aina saamaa reittiä, olen oppinut, että yhdessä talossa sytytellään alakertaan valoja suunnilleen niihin aikoihin, kun satun kohdalle yhdeksän aamuina. Postiauto tulee erään kerrostalon kulmalle samoihin aikoihin, ja toimittaa jonkinlaisen ison paketin jonnekin siten, että kuljettaja ajaa auton jalkakäytävän reunaan, ottaa paketin, jättää auton tyhjäkäynnille ja poistuu itse viemään pakettia. Mikä valtava kiusaus varastaa postiauto! Tähän asti olen hillinnyt itseni.
Pidän siitä, kun ei tarvitse enää hermoilla ja miettiä, että paljonkos työmatkaan kuluikaan aikaa ja että ehdinköhän nyt varmasti. Tiedän, että kerkeän kuunnella musiikista riippuen viidestä kuuteen kappaletta, ja sitten olen jo pian perillä. Pidän myös siitä, että jaksan kuunnella musiikkia! Välillä se on liikaa, korville ja mielelle. Joskus sitä kaipaa lepoa niin kiljuvan kovaa, että korvissa soiva mikä tahansa ihanakin on ihan liikaa. Pidän myös siitä, että mielessä alkaa olla tilaa taas vähän muullekin kuin uuden työn opettelulle.
Jospa tännekin taas ehtisi useammin, se olisi mukavaa se.
 |
| Yritin yhtenä aamuna kuvata upeaa valoa. Ehkä voitte kuvitella, kuinka upealta se oikeasti näytti? |
