Opinnäytetyön kirjoitusprosessi lykkäsi käyntiin muutaman muunkin, mm. pienen paniikin valmistumisesta ja töistä. Erityisesti jälkimmäinen kuumotteli pitkään, milloin ahdisti töiden haku, milloin töissäolo. Välillä oma ammatinvalinta tuntui niin väärältä, että olisi naurattanut ellen olisi samaan aikaan pidätellyt itkua.
Yhä enemmän huomasin ajattelevani työelämästä vähän eri tavalla kuin ennen. En enää halunnut työelämää ja sitten muuta elämää. En halunnut antaa työlle niin paljoa siinä tapauksessa, että nämä elämät olisivat selvästi erillään toisistaan. Joko siis niin innostava ja kiinnostava työ, jonka voisi ajatella melkeinpä harrastuksena. Tai sitten työ, joka ei tulisi liikaa sen muun elämän eteen, ei veisi virtaa eikä kaikkea aikaa palautumisineen. Jälkimmäisen sain!
Kävin kokeilemassa myös muita kuin oman alan töitä sillä ajatuksella, että kaukaa ehkä näkisi lähelle paremmin. Taitaa sanonnassa olla suurikin totuuden siemen, sillä ymmärsin hyvin pian, että kyse on vain sopivien tehtävien löytymisestä, ei siitä, että olisin valinnut väärän alan. Ymmärsin myös, että mikä tahansa työ tuntuu raskaalta kun päivät ovat pitkiä ja asiakaskohtaamiset ajoittain todella raskaita tai niitä on suuret määrät.
Tällä hetkellä uusi työ tuntuu lottovoitto ihan kaikella tapaa. En edelleenkään oikein käsitä, että sain koulutuksellani näin pian päivätyön, vapaat viikonloput ja ammattia vastaavan palkan, vakituisesti! Hetken aikaa tässä on ollut sellainen hyvin huojentava, perille pääsyn tunne. Aivan kuin nyt olisi lupa hengähtää ja elpyä hetki. Ja vasta sitten kun intoa ja voimia on, miettiä seuraavaa, mutta vielä ei ole pakko. Kuinka mahtavaa! Maisteri kolkuttelee takaraivossa, mutta mitään hätää asian suhteen ei ole. Sitten joskus.
