sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Maailmantuskaa ja pieniä iloja


Meri täyttyy muovista ja joka päivä töissä käsittelen asioita jotka liittyvät köyhyyteen, sairauteen, yksinäisyyteen. Sarvikuonolajikin kuoli sukupuuttoon. Facebookissa keskustelu lähtee lapasesta ja auraajat saavat sontaa saavikaupalla niskaansa. Hetken maailma näyttää ankaralta, kylmältä ja toivottomalta.

Ihmiset epäluuloisilta, kyynisiltä ja sisäänpäin kääntyneiltä. Sellaisilta, että toisille ei ole sijaa omissa ajatuksissa ja oma tapa on ainoa oikea. Välillä näyttää siltä, että oman elämän kärsimystä voi käyttää hyväksi kaikessa, eikä häikäilemättömyydelle ole mitään määrää. Helposti unohtuu, että meillä kaikilla on elämässä omat kärsimyksemme ja ongelmamme, eikä oma vaikea tilanne anna oikeutta kohdella muita kurjasti.

Mutta sitten. Sillä hetkellä kun tekee mieli vetää peitto pään päälle, luovuttaa ja ryhtyä ajattelemaan, että maailma on pysyvästi raiteiltaan, tapahtuu yleensä jotain. Tällä kertaa se jotain oli nuori mopopoika, joka näytti kädellään kääntymismerkin kääntyeessään oikealle, samasta risteyksestä kuin minäkin. Ajoin kotiin pala kurkussa ja kyyneleet silmän takana kurkkien.

Se jotain oli myös tikka pihapuussa ja pihaa auraavan miehen esittämä kysymys siitä, että haluammeko lumet yhteen läjään niin, että siitä voisi laskea mäkeä.

Se jotain oli ystävältä saatu luottamus vaikeassa tilanteessaan ja oma rohkeus vastata toisen hätään koko sydämellä.

Se oli myös se hetki, kun tiesin toisen tuntevan vilpitöntä iloa puolestani tilanteessa, jossa ajatus olisi voinut kääntyä toiseenkin suuntaan.

Se jotain on myös ymmärrystä siitä, että oikeasti nyt kaikki on paljon paremmin kuin ennen. Kun me tiedämme enemmän, voimme enemmän. Välillä täytyy kuitenkin kääntää katse päivän uutisotsikoista ja muistaa huomata kohteliaat, hieman liian pitkien raajojensa kanssa hukassa olevat ja liian kylmästi pukeutuneet mopopojat.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti