Kävin kuluneella viikolla kampaajalla. Kävin on ehkä vähän hassu sana, sillä viivyin puunattavana yli kolme tuntia! Kolmessa tunnissa ehtii jutella monenlaista, vaikka suurimman osan ajasta olisikin onnellisesti hiljaa hiustenkuivaajan huristessa.
Tähän väliin täytyy sanoa, että jännitän aina ihan kauheasti kampaajan kaltaisia tilanteita: hierontaa, kasvohoitoa.. Mitä jos pitää puhua jatkuvasti? Mitä jos pitää puhua säästä koko ajan? Nyt ei onneksi tarvinnut, kampaajani oli aivan ihana tyyppi, lämmin ja lempeä.
Puhuimme vähän kaikenlaista ja myös lapsiperhejuttuja kun kävi ilmi, että kummallakin oli perheessä yksi lapsi. Sitten kävi ilmi muitakin yhtäläisyyksiä unen(puutteen) ja muiden haasteiden osalta. Tilanne oli kovin omituinen, hellän haikea kun elämää taaksepäin muistelemme, mutta myös hirmuisen hauska. Kun toinen on kokenut saman, voi yhdessä nauraa pimeimpäänkin muistoon vähän valoa.
Puhuimme siitä, kun lapsi ei nuku kokonaisia öitä, ja siitä, kuinka koko sanonta aiheuttaa naurunpyrskähdyksiä siinä vaiheessa kun lapsi täyttää neljä, viisi.. Puhuimme allergioista ja atopiasta. Siitä, että päivääkään ei vaihtaisi, mutta lukemattomat mustat ja loputtoman pitkät yksinäiset yöt. Ne yöt, joina koko muu maailma tuntui nukkuvan.
Puhuimme siitä, kuinka valvominen ja väsymys ei ole mikään kilpailu vanhempien kesken, mutta silti tuntuu joskus vaikelta avata suunsa ja kertoa oman perheen valvomisista. Se usein johtaa siihen, että lohdutat keskustelun toista osapuolta ja ikäänkuin annat luvan hänellekin olla väsynyt, koska tottakai saa olla ja saa sanoa! Sillä niin se oikeasti on. Uskon myös, että ei väsymystään voi koskaan oikein selittää toiselle, se on subjektiivinen kokemus ja jokaisella ikioma.
Kertoilimme myös arjen tarinoita. Niitä sellaisia, joissa muut äidit ja vauvat menivät vauvauintiin tai perhekerhoon ja samaan aikaan itse istui kotona jumppapallon päällä ja pomputteli vauvaa sylissä. Missään muualla kun ei loputon itku loppunut. Ehkä jos olisi päässyt sinne uimahallin pukkariin tai kerhon eteiseen asti, ehkä silloin olisi saanut tietää, ettei ollut öisinkään yksin maailmassa.
Koko tämän kertomuksen tärkein asia tulee nyt tässä, tutusti monen mutkan ja pitkän alustuksen jälkeen. Kampaajani sanoi muistinivaraisesti suunnilleen seuraavaa:
"Liian usein sitä miettii niitä asioita, joita voisi tehdä vielä paremmin. Liian harvoin sitä tulee mietittyä, että vitsi me naiset ollaan kyllä aika mahtavia, ollaan selvitty vaikka mistä! Pitäisi enemmän taputtaa itseään ja kaveriaan olalle, että hei, oot tosi hyvä äiti ja oot pärjännyt tosi hyvin, vaikka on ollut tosi rankkaa."
Kuinka viisasta, rohkeaa ja totta.
Kuinka usein ajatus kallistuukaan sille raiteelle, jossa tuntee huonommuutta ja epäonnistumista öiden rikkonaisuudesta ja kamppailusta ihojuttujen kanssa. Jospa sitä voisikin ajatella tämän asian niin, että hitsi, vaikeaa on ja on ollut, mutta hienosti pärjään ja muistaa kehua äitikaveriakin enemmän! Pienet sanat, aivan valtava merkitys.
Muistaakseni Asta Raami kirjoitti intuitiota käsittelevässä kirjassaan, että valittu näkökulma luo totuuden. Jospa kiinnittämällä huomiota valitsemaansa näkökulmaan alkaisi pikkuhiljaa kertoa erilaista tarinaa itselleen. Ei öitään valvovan, vaan haasteista huolimatta ihan hyvin pärjäävän äidin tarinaa.
