perjantai 15. lokakuuta 2021

Elokuussa, kun synnyit

Olen riekale ja ruvella, hauras ja silti elämäni voimissa. Toipilas, mutta täynnä tunnetta. Minä tekisin lasteni puolesta mitä vain, tämänkin kaiken uudelleen, hetkeäkään epäröimättä. 

Rakastan vauvaa, hän on ihana ja tuoksuu jumalaiselta. Rakastan esikoista, hän on ihana ja tuoksuu jumalaiselta. Vauva on koko ajan lähellä, imetän ja nukumme nenät vastakkain. Esikoinen on fyysisesti kauempana ja minulla on häntä ikävä. 

Otimme hänelle patjan huoneemme lattialle, tuntuu oikealta nukkua koko perhe yhdessä. Olemme vielä niin uusia näin, enkä halua olla kaukana kenestäkään. Minussa on niin paljon rakkautta, että välillä en tiedä minne sen laittaisin. Se tulvii yli ja itken onnesta. Perheellämme on tälle tunteelle sanat joiden merkityksen jokainen tietää: rakkaustankki tulvii yli.

Pelkään ja samalla olen onneni kukkuloilla. Haluan käpertyä tänne pesään, vetää rakkaat lähelleni ja samalla kirmata raskauden raskaudesta vapaana ja sitten en kuitenkaan. Sen aika tulee vielä. Mutta mieleni otan pala palalta ilolla takaisin! Tuntuu, että on tilaa rakastaa aviomiestäkin eri tavalla. Rakkautemme ei koskaan ole ollut näin suurta ja vahvaa. 

Se rakkaus kietoo minut syliinsä, kannattelee heikkoa keskivartaloani ja antaa horjuvalle askeleelle tuen. Minä tunnen sen kaiken siinä, kuinka hän katsoo minua. Tunnen sen kosketuksessa, jonka saan lohduttamaan kivun hetkellä ja kertomuksessa, jossa hän valvoi tunteja vuoteeni vierellä silittäen kivusta sekopäistä, lainkaan nukkumatta. 

Nyt me teemme tämän yhdessä,

me olemme perhe. 

Minä rakastan perhettäni. Onneni on niin suurta, että sen edessä tekee mieli kumartaa, antaa uhrilahjaksi litroittian suolaista vettä ja kiittää kaikkia tämän maailman jumalia. 

Me teimme tämän. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti